VaaHO:2012:2
Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa
Tausta
1. A Oy on ajoneuvojen ja erilaisten työkoneiden keskusvoitelujärjestelmien asennukseen, myyntiin ja huoltoon erikoistunut yritys. A Oy on perheyhtiö, jossa on kaksi - kolme työntekijää.
2. B Oy on ajoneuvojen ja erilaisten työkoneiden keskusvoitelulaitteiden ja niiden osien toimittaja. B Oy ei itse asenna järjestelmiä, vaan ostaa asennuspalvelut ulkopuolisilta.
3. A Oy ja B Oy ovat olleet keskusvoitelulaitteiden myyntiä ja asennusta koskevassa liikesuhteessa keskenään yli 20 vuotta. Myöhemmin selostettava AHM-sopimus ei ole enää voimassa, mutta osapuolten välillä on edelleen liiketoimintaa.
4. A Oy ja B Oy solmivat 22.2.2000 ajoneuvokeskusvoitelujärjestelmien asennus-, huolto- ja myyntisopimuksen (myöhemmin AHM-sopimus).
Sopimuksen ehdot olivat seuraavat:
4.1. A Oy:llä ei ole oikeutta myydä voitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin ilman B Oy:ltä saatua suullista tai kirjallista lupaa.
4.2. A Oy ei saa käyttää myymissään järjestelmissä muiden kuin B Oy:n toimittamia komponentteja ellei asiasta erikseen sovita.
4.3.A Oy ei voi asentaa kilpailijan laitteita ellei asiasta sovita etukäteen B Oy:n kanssa.
4.4. Erikseen sovituissa asiakkaissa ohjataan kaupankäynti A Oy:n kautta myös uusiin ajoneuvoihin.
4.5. Käytettyihin ajoneuvoihin A Oy hinnoittelee järjestelmät B Oy:n toimittaman ajoneuvokohtaisen hinnaston mukaan.
Sopimuksessa on ehto, jonka mukaan yksikin sopimusrikkomus riittää yhteistyösopimuksen välittömään purkamiseen.
A Oy:n kanne perusteineen
A Oy on vaatinut, että käräjäoikeus
1) vahvistaa B Oy:n syyllistyneen Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklan vastaiseen toimintaan sekä lisäksi 22.2.2000-30.4.2004 kilpailunrajoituksista annetun lain (27.2.1992/480, myöhemmin vanha kilpailunrajoituslaki) 4, 6 ja 7 §:n ja toissijaisesti edellisiin nähden 9 §:n vastaiseen menettelyyn 1.5.2004 lähtien kilpailunrajoituksista annetun lain (30.4.2004/318, myöhemmin uusi kilpailunrajoituslaki) 4 ja 6 §:n vastaiseen toimintaan
2) velvoittaa B Oy:n suorittamaan kantajalle vahingonkorvausta 267.976 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 5.5.2005 lukien
3) velvoittaa B Oy:n korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 92.215 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.
1. B Oy on markkinoiden suurin keskusvoitelulaitteiden ja niiden osien toimittaja sekä asennusjärjestelmien asentaja Suomessa. B Oy:n markkinaosuus on toimialallaan vähintään 60 prosenttia. B Oy:llä on määräävä markkina-asema.
2. B Oy asetti yhteistyön jatkumisen ehdoksi AHM-sopimuksen, jonka ehtoihin A Oy:llä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. A Oy:n ainoa mahdollisuus oli joko hyväksyä tai hylätä B Oy:n asettamat ehdot. Sopimus on vanhan kilpailurajoituslain 6 §:n, uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n sekä EY:n perustamissopimuksen 81 sekä 82 artiklan vastainen.
3. Ehto, jonka mukaan A Oy:llä ei ole oikeutta ilman B Oy:n lupaa myydä voitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin, on edellä mainittujen säännösten tarkoittama kielletty ehto. Ehto on rajoittanut A Oy:n myyntiä ja jakanut markkinoita, asiakkaita ja hankintalähteitä. B Oy:n tarkoitus on ollut rajoittaa A Oy:n liiketoiminta vain tiettyihin asiakkaisiin ja toisaalta estää liiketoiminta B Oy:n intressissä olevien asiakkaiden kanssa. Ehdon tarkoitus on lisäksi ollut estää A Oy:n liiketoiminnan kehittymistä eri hankintalähteisiin.
4. Sopimuksen mukaan A Oy:llä ei ollut ilman B Oy:n suostumusta lupaa käyttää myymissään järjestelmissä muita kuin B Oy:n toimittamia komponentteja. Ehto on rajoittanut tarpeettomasti tavanomaisten komponenttien käyttöä ja sitonut A Oy:n käytännössä käyttämään ainoastaan B Oy:n tuotteita sen määräämillä huomattavan korkeilla hinnoilla.
5. Kielto asentaa kilpailijan laitteita on rajoittanut perusteettomasti A Oy:n myyntiä eli oikeutta asentaa myös kilpailijoiden tuotteita. B Oy:n tarkoitus on ollut samalla rajoittaa asiakkaita ja hankintalähteitä.
6. Sopimuksen mukaan B Oy on määrännyt A Oy:n tuotteiden ja palvelun hinnan sen myydessä tuotteita kolmansille. B Oy on toimittanut A Oy:lle yksityiskohtaisen hinnaston, jota on tullut soveltaa.
3-6 kohdissa mainitut ovat kaikki niin sanottuja vakavimpia kilpailunrajoituksia kilpailijoiden välillä, jotka ovat osapuolten markkinaosuuksista riippumatta kaikissa olosuhteissa kilpailuoikeudellisesti kiellettyjä.
7.1. B Oy on väärinkäyttänyt määräävää markkina-asemaa sanelemalla kohtuuttomia osto- ja myyntihintoja ja muita kohtuuttomia ja hyvään kauppatapaan kuulumattomia kauppaehtoja, jotka ovat rajoittaneet A Oy:n toimintavapautta. Edellä tarkoitettu sopimus on sinänsä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. B Oy on määrännyt A Oy:n kolmansille myytävien tavaroiden hinnat. A Oy on saanut määrätyistä hinnoista 25-30 prosentin alennuksen kolmansille myymistään tuotteista, mikä on samalla jäänyt A Oy:n katteeksi. A Oy:lle on jäänyt kohtuuttoman pieni kate.
7.2. B Oy on usein yksipuolisesti alentanut A Oy:lle aiemmin ilmoittamiaan alennusprosentteja sen jälkeen, kun A Oy on ilmoittanut hinnan omille asiakkailleen. A Oy ei ole enää kyennyt nostamaan omia hintojaan. Näin on tapahtunut esimerkiksi liikesuhteessa C Oy:n kanssa. Menettely on aiheuttanut A Oy:lle vahinkoa ja vienyt merkittävän osan A Oy:n katteista.
7.3. B Oy on käyttänyt toiminnassaan alihinnoittelua. B Oy on esimerkiksi myynyt D Oy:lle voitelujärjestelmän asennuksineen hintaan, joka on ollut niin alhainen, ettei A Oy olisi siihen hintaan saanut itselleen edes pelkkiä laitteita.
7.4. B Oy on velvoittanut A Oy:n rajoittamaan liikesuhteitaan toisiin yrityksiin ilman B Oy:n suostumusta. Toisaalta B Oy on mennyt väliin A Oy:n ja kolmannen välisiin kauppoihin myymällä tuotteitaan ajoittain alempaan hintaan, kuin millä A Oy olisi voinut ostaa ne B Oy:ltä jälleenmyyntiä varten. B Oy on saanut A Oy:n asiakastiedot edellyttämällä, että A Oy tarjouspyynnön esittäessään kertoo ne. B Oy on välillisesti antanut asiakkaan ymmärtää, ettei sen tulisi jatkossa tehdä kauppaa A Oy:n kanssa. A Oy on tällä tavalla menettänyt pitkäaikaisista asiakkaistaan muun muassa E Oy:n ja F Ky:n. A Oy oli ehtinyt sopia E Oy:n kanssa seitsemän voiteluyksikön toimittamisesta ja asentamisesta, mutta kauppa jäi toteutumatta B Oy:n puututtua kauppaan.
8. B Oy on AHM-sopimuksella ja edellä kohdassa 7 kerrotulla tavalla tahallaan tai vähintään tuottamuksesta rikkonut edellä mainituissa säädöksissä tarkoitettuja ehtoja. B Oy:n on korvattava A Oy:lle aiheuttamansa vahinko kuluista, hinnanerosta, saamatta jääneestä voitosta sekä suoritettava korvaus muusta välittömästä tai välillisestä vahingosta.
Kun kyseessä on jokin edellä kuvatun kaltaisista vakavimmista kilpailunrajoituksista, ei kilpailua estävien, rajoittavien tai vääristävien vaikutusten osalta tarvita erillistä näyttöä. Korvausvastuusta vapautuakseen B Oy:n on näytettävä, ettei se ole rikkonut lakia.
Vahingonkorvauksen määrä jää osin oikeuden harkintaan. Osoituksena A Oy:lle aiheutuneen vahingon määrästä on liikevaihdon ja tuloksen kehitys.
A Oy:n liikevaihto oli tilikautena 1.7.1998-30.6.1999 1.882.900 markkaa, tilikautena 1.7.1999-30.6.2000 1.591.016 markkaa, tilikautena 1.7.2000-30.6.2001 871.837 markkaa. A Oy:n tulos tilikaudella 1.7.1998-30.6.1999 87.596 markkaa, tilikaudella 1.7.1999-30.6.2000 354.600 markkaa, 1.7.2000-30.6.2001 tappiollinen 306.057 markkaa. Vuonna 2002 päättyneellä tilikaudella tulos oli tappiollinen 167.766 markkaa. Vuonna 2003 ja 2004 päättyneet tilikaudet olivat voitollisia muutamia kymmeniä tuhansia markkoja.
A Oy ei noudattanut kilpailunrajoituksia tammikuusta 2005 alkaen. A Oy:n liikevaihto ja tulos alkoivat välittömästi kasvamaan. Liikevaihto kasvoi vuoden 2005 tammikuusta syyskuuhun 45,79 prosenttia vuoden 2004 vastaavaan aikaan verrattuna. Tavarakate nousi edellä mainittuna aikana 39,77 prosenttia vuoteen 2004 verrattuna. Jos paperialan työriidan vaikutus poistetaan laskelmista, niin liikevaihdon kasvu oli 69,28 prosenttia ja tavarakatteen kasvu 83,33 prosenttia.
Vahingonkorvauksen määrää arvioitaessa lähtökohta on, että A Oy:n tulos ilman AHM-sopimusta olisi ollut keskimäärin vähintään 50.000 euroa tilikaudessa. Tilikausittain vahingonkorvauksen määrä on seuraava
1.7.2000-30.6.2001 101.474 euroa
1.7.2001-30.6.2002 71.784 euroa
1.7.2002-30.6.2003 47.726 euroa
1.7.2003-30.6.2004 36.992 euroa
1.7.2004-31.12.2004 10.000 euroa
A Oy on myynyt tilikausittain noin 20 kappaletta B Oy:n ajoneuvokeskusvoitelujärjestelmiä Volvo-työkoneisiin. Ilman AHM-sopimuksen soveltamista järjestelmän hinta olisi A Oy:lle ollut 785,50 euroa edullisempi. Tilikaudella A Oy on menettänyt 15.710 euroa ja koko sopimuskaudella 70.695 euroa.
A Oy on myynyt metsäteollisuudelle Safematic SMG -rasvanvoitelujärjestelmiä, jonka hinta on ollut 11.760 euroa. Ilman sopimusta A Oy olisi toimittanut 4.680 euron hintaisia ILC-järjestelmiä. Hinnanero on 7.080 euroa. A Oy on toimittanut tilikausittain järjestelmiä noin viisi kappaletta. Menetetyn liikevoiton määrä on ollut 35.400 euroa, ja koko sopimusajalta 159.300 euroa.
A Oy on myynyt metsäteollisuudelle Safematic-öljyvoitelujärjestelmiä keskimäärin 4,5 kappaletta tilikaudessa. Safematic-järjestelmän veroton hinta on ollut A Oy:lle 21.240 euroa. Vastaavan ILC-järjestelmän hinta on ollut 14.440 euroa edullisempi. Tilikaudella menetys on ollut 64.980 euroa ja koko sopimuskaudella 292.410 euroa.
B Oy:n vastaus perusteineen
B Oy on vastustanut kannetta ja vaatinut, että se hylätään ja että A Oy velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut 146.948 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.
EY:n perustamissopimuksen artikloita ei voida soveltaa, koska puheena olevalla sopimuksella ja väitetyillä kilpailunrajoituksilla ei ole vaikutusta EU:n jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.
Vuoden 2000 helmikuun ja vuoden 2004 huhtikuun välisen ajan osalta väitetyt kilpailunrajoitukset kuuluvat vanhan kilpailunrajoituslain 9 §:n soveltamisalaan, koska kantaja ja vastaaja toimivat eri tuotanto- ja jakeluportaalla. Vahingonkorvauksen edellytyksenä on, että markkinaoikeus on päätöksellään katsonut, että kilpailunrajoituksella on vanhan kilpailurajoituslain 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia ja päätöksen vastaista menettelyä on jatkettu. Tällaista päätöstä ei ole annettu.
Siltä osalta kuin vaatimus perustuu uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n väitettyyn rikkomiseen, kantaja ei ole kärsinyt mitään vahinkoa.
Siltä osalta kuin vaatimus perustuu markkina-aseman väärinkäyttöön, vastaaja kiistää kanteen sillä perusteella, että sillä ei ole kilpailunrajoituslaissa tarkoitettua määräävää markkina-asemaa. Toissijaisesti kanteessa kuvattu tapahtumainkulku ei muodosta määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä.
Siltä osalta kuin vaatimus perustuu 20.2.2000 allekirjoitettuun sopimukseen, oikeus vahingonkorvaukseen on vanhentunut. Sopimus on allekirjoitettu helmikuussa 2000. Kanne on pantu vireille 7.7.2005. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaan oikeus korvaukseen vanhenee, jos korvauskannetta ei ole pantu vireille viiden vuoden kuluessa siitä, kun elinkeinoharjoittaja sai tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingon ilmenemisestä.
A Oy on ensimmäisen kerran viitannut kyseisen sopimuksen lainvastaisuuteen vasta keväällä 2005, vaikka sen on tullut olla tietoinen väitetystä lainvastaisuudesta jo helmikuussa 2000. Mikäli A Oy olisi huomauttanut sopimuksen lainvastaisuudesta siinä vaiheessa, kun tämän seikan olisi viimeistään pitänyt tulla yhtiön tietoon, mitään kohteessa tarkoitettua vahinkoa ei edes teoriassa ole voinut syntyä. Seikka tulee ottaa huomioon joko siten, että vahingonkorvausoikeus on poistunut tai joka tapauksessa siten, että A Oy:n myötävaikutus alentaa vahingonkorvausta.
1. B Oy ei ole määräävässä markkina-asemassa. Sen markkinaosuus merkityksellisillä markkinoilla on selvästi alle haastehakemuksessa mainitun 60 prosentin.
2. Sopimuksesta neuvoteltiin tavanomaisesti ja sitten se solmittiin. Osapuolten välillä on edelleen keskusvoitelujärjestelmiin liittyvää liiketoimintaa, eikä AHM-sopimuksen solmiminen siten ole ollut edellytys ko. toimialaan liittyvälle yhteistyölle.
3. Kysymys on vertikaalisesta valmistajan ja jälleenmyyjän välisestä kilpailunrajoituksesta, johon on tullut soveltaa vanhan kilpailunrajoituslain 9 §:ää 1.5.2004 saakka.
Sopimusehdon mukaan kyse ei ole ehdottomasta kiellosta myydä voitelujärjestelmä uusiin ajoneuvoihin. Jälleenmyyjää koskevaa kieltoa olla myymättä tuotteita tietylle loppukäyttäjälle ei myöskään uuden kilpailunrajoituslain mukaan pidetä kiellettyihin kilpailunrajoituksiin kuuluvana, jos kiellolle on objektiiviset perusteet.
Arviolta noin 95 prosenttia B Oy:n kotimaan ajoneuvokeskusvoiteluliiketoiminnasta koostuu voitelujärjestelmien myynnistä ajoneuvojen valmistajille ja maahantuojille, jotka asentavat tai asennuttavat järjestelmiä uusiin ajoneuvoihin. A Oy:n ja B Oy:n välisen yhteistyön tarkoitus on huolehtia järjestelmien asennuksesta ja samalla varmistaa, että B Oy:n voitelujärjestelmien loppukäyttäjillä on käytössään laaja huoltopalveluja tarjoava verkosto. Huoltopalvelujen ohella asennusliikkeet ovat vähäisessä määrin toimineet myös ajoneuvoihin jälkeenpäin asennettujen voitelujärjestelmien jälleenmyyjinä. Sopimusehto vastaa B Oy:n ja yhtiön asennusliikkeiden tehtävien välillä luonnostaan vallitsevaa eroa eikä siten ole uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n vastainen.
Ehtoa ei ole käytännössä koskaan sovellettu; A Oy ei pyytänyt eikä vastaaja ole yhdessäkään tapauksessa evännyt lupaa. Ei ole viitteitä siitä, että ehto olisi käytännössä rajoittanut kantajan liiketoimintaa tai aiheuttanut vahinkoa.
4. Kielto käyttää muiden kuin B Oy:n toimittamia komponentteja on vertikaalinen rajoitus ja kuuluu vanhan kilpailunrajoituslain 9 §:n soveltamisalaan 1.5.2004 edeltävältä ajalta. 1.5.2004 jälkeiseltä ajalta B Oy toteaa, etteivät kilpailukiellot ole ns. vakavimpia kilpailunrajoituksia. Kilpailuvirasto on katsonut, että jopa määräävässä asemassa olevat yritykset saavat asettaa kilpailukieltovelvoitteita edellyttäen, että velvoitteet ovat objektiivisesti perusteltavissa.
Sopimusehdolla pyritään estämään B Oy:n voitelujärjestelmien kanssa teknisesti yhteensopimattomien komponenttien käyttö ja tätä kautta ylläpitämään B Oy:n voitelujärjestelmien käyttövarmuutta, turvallisuutta ja tavaramerkin mainetta. Komponenttien määrä on suuri ja niiden laatu sekä käyttötarkoitukset vaihtelevat. Käyttöturvallisuuden ja laadun takaamiseksi B Oy on katsonut tarkoituksenmukaiseksi sopia muiden kuin yhtiön omien komponenttien käytöstä tapauskohtaisesti ottaen huomioon asennettavan komponentin ominaisuudet ja yhteensopivuus yhtiön voitelujärjestelmien kanssa. Tässä tapauksessa ehto on objektiivisesti perusteltavissa, eikä se siten ole uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n vastainen.
Kyseistä sopimusehtoa ei ole käytännössä sovellettu. B Oy ei ole yhdessäkään tapauksessa estänyt kantajaa käyttämästä muita kuin B Oy:n komponentteja eikä A Oy ole pyytänyt lupaa käyttää muiden komponentteja. Ehto ei ole rajoittanut kantajan liiketoimintaa tai aiheuttanut vahinkoa.
5. Kielto asentaa muiden laitteita ilman nimenomaista sopimusta B Oy:n kanssa kuuluu vanhan kilpailunrajoituslain 9 §:n soveltamisalaan 1.5.2004 edeltävältä ajalta.
Kysymys ei ole ehdottomasta kiellosta. Kuten edellisessä kohdassa on todettu, vaikka kilpailukiellot tietyin edellytyksin kuuluvat uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n piiriin, ne eivät ole ns. vakavimpia kilpailunrajoituksia. Kilpailuvirasto sallii jopa määräävässä asemassa olevien yritysten asettamia kilpailukieltovelvoitteita edellyttäen, että ne ovat objektiivisesti perusteltavissa. Kysymyksessä olevassa tapauksessa B Oy on tarjonnut kantajalle apua liiketoiminnan harjoittamisessa muun muassa investoimalla markkinointiin sekä kantajan henkilökunnan koulutukseen. Mikäli kantaja voisi vapaasti myydä kilpailevia tuotteita, muut valmistajat saattaisivat hyötyä B Oy:n tekemistä investoinneista. Kilpailukiellolle on objektiivinen peruste.
Sopimusehtoa ei ole käytännössä sovellettu. Vastaaja ei ole yhdessäkään tapauksessa estänyt kantajaa asentamasta muiden kuin B Oy:n laitteita eikä A Oy ole ollut yhteydessä vastaajaan muiden laitteiden asentamisesta. Ehto ei ole rajoittanut kantajan liiketoimintaa tai aiheuttanut sille vahinkoa.
6. Ehto kuuluu vanhan kilpailunrajoituslain 9 §:n soveltamisalaan, koska kysymys on valmistajan ja jälleenmyyjän välisestä suhteesta. Hinnoittelua koskevaa ehtoa ei ole käytännössä sovellettu. eikä siten ole vanhan kilpailunrajoituslain taikka uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n vastainen. Kantaja on esittänyt hinnaston, joka koskee kantajan ja vastaajan välistä suhdetta. Kahden yrityksen välillä hinnoista sopiminen on osa normaalia kaupankäyntiä. Vastaaja ei ole seurannut kantajan hinnoittelua suhteessa kolmansiin eikä pyrkinyt vaikuttamaan kantajan hinnoitteluun. Kantaja ei ole voinut kärsiä vahinkoa sopimusehdosta.
7. Kilpailunrajoituslain 6 § soveltuu vain, jos B Oy:llä on määräävä markkina-asema. Kantajan käsitys B Oy:n markkina-asemasta on virheellinen. Kantajan esitys markkinoista on puutteellinen. Tuote- ja palvelumarkkinoita tulee käsitellä erikseen. Markkinoiden koko ja eri toimijoiden markkinaosuudet tulee laskea tämän jaon perusteella.
Useat seikat viittaavat siihen, että merkitykselliset markkinat muodostuvat Suomea laajemmista markkinoista. Suomessa myytiin vuonna 2004 arviolta 21000 ajoneuvoa, joihin valmistuksen yhteydessä on asennettu tai jälkikäteen voidaan asentaa voitelujärjestelmä. B Oy:n myynti oli tuona vuonna 2844 voitelujärjestelmää muodostaen siten 13 prosenttia Suomen markkinoiden potentiaalista.
Markkinaosuudet eivät ole ainoa ratkaiseva tekijä määräävän markkina-aseman toteuttamiseksi. Lisäksi on otettava huomioon muun muassa markkinoiden rakenne, kypsyysaste, potentiaalinen kilpailu ja mittakaavaedut.
B Oy:llä ei ole määräävää markkina-asemaa oikein määritellyillä markkinoilla.
Vaikka B Oy:llä olisi määräävä markkina-asema, se ei ole syyllistynyt määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön.
7.1. B Oy ei ole veloittanut väärinkäytöksi katsottavia hintoja. Myös määräävässä asemassa olevalle yrityksellä on marginaali, jonka puitteissa se voi muodostaa hinnoittelunsa.
A Oy:n väite kohtuuttomista myyntihinnoista perustuu yksittäiseen tapaukseen, joka liittyy C Oy:öön. Kantaja ei ole osoittanut, että B Oy:n todellisten kustannusten ja todella perittyjen hintojen välinen ero olisi kohtuuton. Kantaja ei ole verrannut B Oy:n hinnoittelua ja/tai kannattavuutta muihin alan yrityksiin.
7.2. B Oy kiistää alentaneensa kantajan alennusprosentteja tai muutoin muuttaneensa sitovia tarjouksiaan kantajalle. A Oy ei myöskään ole esittänyt näyttöä, että B Oy olisi alentanut kantajan alennusprosentteja sopimuksen vastaisesti. Kantajan väite C Oy:öön liittyvästä tapauksesta on perusteeton. B Oy pystyy tarvittaessa osoittamaan, että kyseessä olevalle yhtiölle tilaamat tuotteet on myyty vastaajan tarjouksessa yksilöidyin hinnoin.
7.3. A Oy on väittänyt, että B Oy on syyllistynyt alihinnoitteluun myydessään D Oy:lle voitelujärjestelmän asennuksineen hintaan, jolla kantaja ei olisi saanut pelkkiä laitteita. Kysymyksessä on ollut normaali hintakilpailu. Kuten aikaisemmin on todettu, vastaaja kiistää olevansa määräävässä markkina-asemassa. Oikeuskäytännössä on katsottu, että saalistushinnoittelun tunnusmerkistö ei automaattisesti täyty, vaikka määräävässäkin asemassa oleva yritys laskisi hintojaan vastatakseen kilpailuun. Saalistushinnoittelun toteamiseksi on osoitettava, että määräävässä markkina-asemassa oleva yritys myy hyödykkeitä alle keskimääräisten tuotantokustannusten ja yrityksen tarkoituksena on selkeästi eliminoida kilpailijoita markkinoilta. Mikään ei tue väitettä, että B Oy olisi menetellyt edellä mainitulla tavalla. B Oy kiistää myös kantajan väitteen siitä, että A Oy ei olisi pystynyt ostamaan pelkkiä laitteita samaan hintaan, jolla vastaaja on myynyt kyseessä olevia tuotteita D Oy:lle.
A Oy:n väite siitä, että B Oy olisi soveltanut erilaisia ehtoja eri kauppakumppaneihin on perusteeton. Uuden kilpailunrajoituslain 6 §:ssä kielletystä hintasyrjinnästä voi olla kysymys vain silloin, kun määräävässä markkina-asemassa oleva yritys soveltaa samanlaisiin asiakkaisiin erilaisia hintoja ilman objektiivista perustetta. D Oy, joka ei kuulu B Oy:n asentajiin, ei ole vertailukelpoinen kantajaan nähden. D Oy on loppukäyttäjä ja kantaja asennusliike. Kuten todettu, vastaaja kiistää myös olevansa määräävässä markkina-asemassa.
7.4. B Oy kiistää kantajan väitteet siitä, että se olisi kontrolloinut A Oy:n liiketoimintaa muun muassa edellyttämällä, että kantaja kertoo loppukäyttäjän nimen tarjouspyynnön yhteydessä. Samoin väite siitä, että B Oy olisi tullut "väliin" A Oy:n ja sen asiakkaiden liikesuhteissa on perusteeton. B Oy on ainoastaan vastannut kilpailuun tarjoamalla tuotteita kilpailukykyisillä hinnoilla kilpailunrajoituslain sallimissa rajoissa.
Osana vastaajan takuujärjestelmää vastaaja on saanut kantajan asiakkaiden nimet tietoonsa. Tämä on kuitenkin tapahtunut kaupantekohetken jälkeen, eikä siten ole mahdollistanut vastaajan "väliintuloa" kantajan liiketoimintaan haastehakemuksessa väitetyllä tavalla.
Vastaaja kiistää puuttuneensa kantajan ja E Oy:n väliseen kaupankäyntiin. Kyseessä oleva yhtiö on ryhtynyt asentamaan voitelujärjestelmiä itse ja siten todennäköisesti katsonut tarkoituksenmukaiseksi hankkia järjestelmät suoraan vastaajalta. Vastaaja ei ole millään tavalla painostanut E Oy:tä ostamaan järjestelmiä suoraan itseltään.
Vastaaja kiistää myös puuttuneensa kantajan ja F Ky:n väliseen kaupankäyntiin. B Oy ei luonnollisesti pysty ottamaan tarkemmin kantaa kantajan yleisluonteiseen väitteeseen liikesuhteen menettämisestä.
8. Jotta kanne menestyisi kantajan on siinäkin tapauksessa, että AHM-sopimus joltakin osin olisi kilpailunrajoituslain vastainen, osoitettava normaalien vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden mukaisesti kärsineensä vahinkoa ja myös se, että vahingon ja kielletyn kilpailunrajoituksen välillä on syy-yhteys. Syy-yhteysvaatimus koskee myös ns. vakavia kilpailunrajoituksia.
Kantaja ei ole edes väittänyt, että olisi osoitettavissa tapauksia, joissa se on noudattanut kilpailua rajoittavaa ehtoa ja kärsinyt sen vuoksi vahinkoa.
Kantajan tilinpäätöstiedot
AHM-sopimuksen merkitys kantajan liikevaihdon kannalta on selvästi alle 50 prosenttia. Sopimukseen perustuvan myynnin arvo ei korreloi kantajan liikevaihdon ja tuloksen kanssa. Siten on selvää, että AHM-sopimuksen väitettyjen vahingollisten vaikutusten arvioiminen kantajan liikevaihdon ja tuloksen perusteella on harhaanjohtavaa.
Kantajan aikaisemmin harjoittama puutavaran kuljetustoiminta lopetettiin syyskuussa 1999. Yhtiön toimiala on supistunut koneiden korjaukseen, asennukseen ja huoltoon sekä tähän toimintaan liittyvään tarvikemyyntiin. Selvää on, että kantajan 30.6.2000 päättyneen tilikauden liikevaihtoon on sisältynyt lopetetun kuljetuspalveluiden liikevaihtoa.
Kuljetuspalveluiden lopettamisen jälkeen kantajayhtiön henkilökunnan määrä on ollut kolme henkeä. Henkilöstökulut ovat kuitenkin kasvaneet 47.000 eurosta tasolle 80-85.000 euroa tilinpäätöksissä 2004 ja 2005.
AHM-sopimus solmittiin helmikuussa 2000 eli kesken 30.6.2000 päättynyttä tilikautta. Maaliskuussa 2000 tehdyssä välitilinpäätöksessä voitto on ollut 29.915 euroa. Kun koko tilikauden voitto on ollut 55.604 euroa, niin AHM-sopimuksen vaikutus on päinvastoin saattanut vaikuttaa positiivisesti yhtiön tulokseen. Myöskään liikevaihdolla mitaten AHM-sopimus ei ole vaikuttanut negatiivisesti.
Henkilöstökulut ovat 30.6.2000 päättyneellä tilikaudella laskenut noin 50.000 eurolla edellisestä tilikaudesta eli samalla määrällä, jolla tulos on parantunut. Henkilöstökulut ovat tämän jälkeen taas nousseet siten kuin edellä on esitetty.
30.6.2000 päättyneen tilikauden, jolloin tulos oli 55.000 euroa voitollinen, ottaminen vaatimuksen lähtökohdaksi ei ole perusteltua. Voitto edellisellä tilikaudella oli 10.110 euroa.
Vuonna 2001 päättyneellä tilikaudella liikevaihto on laskenut. Toimintakertomuksessa mainitaan, että tilikauden aikana on vahvistettu yhtiön saneerausohjelma. Henkilöstökulut ovat nousseet 35 prosentilla ja selittävät osaltaan tuloksen tappiollisuuden.
Vuonna 2002 päättyneellä tilikaudella yhtiön liikevaihto on miltei kaksinkertaistunut ja palannut lähelle vuoden 2000 tasoa. Tulos on ollut edelleen tappiollinen, mikä selittyy ostojen ja henkilöstökulujen kasvulla.
Vuonna 2003 päättyneellä tilikaudella liikevaihto on laskenut. Hallitus on toimintakertomuksessaan todennut, että liikevaihdon vähentyminen johtuu puunvälitystoiminnan loppumisesta. Tulos on silti ollut voitollinen 3.374 euroa.
Vuonna 2004 päättyneellä tilikaudella liikevaihto on pysynyt vuoden 2003 tasolla ja tulos on ollut 12.700 euroa voitollinen eli vuoden 1999 tasoa. Ero edellisvuoteen verrattuna selittyy materiaalien ja ulkopuolisten palveluiden selvästi pienemmällä ostolla aikaisemman tilikauden kesäkuuhun verrattuna.
Mikään ei viittaa siihen, että liikevaihdon voimakas lasku vuonna 2001 päättyneellä tilikaudella verrattuna edelliseen tilikauteen olisi seurausta AHM-sopimuksen ehdoista. Mikään ei viittaa siihen, että liikevaihdon kasvu vuonna 2005 päättyneellä tilikaudella verrattuna edelliseen tilikauteen olisi seurausta siitä, että AHM-sopimus päättyi vuonna 2004.
Kantajan ja vastaajan liikesuhteessa tapahtuneet muutokset
AHM-sopimukseen perustuva keskusvoitelujärjestelmien myynti B Oy:ltä A Oy:lle oli vuonna 2000 noin 75.000 euroa ja putosi vuonna 2001 noin 48.000 euroon. Mainittu myynnin lasku noin 27.000 euroa verrattuna A Oy:n liikevaihdon laskuun 120.000 euroon on hyvin pieni. AHM-sopimuksen solmiminen ei voi olla syynä A Oy:n tuloksen merkittävään laskuun.
AHM-sopimuksesta riippumaton kysyntä B Oy:ltä A Oy:lle väheni vuodesta 2000 vuoteen 2001 noin 59.000 eurosta 51.000 euroon. Lasku selittää osaksi A Oy:n tuloksen laskua, mutta sillä ei ole mitään tekemistä AHM-sopimuksen väitettyjen haitallisten vaikutusten kanssa.
Toimialalla tapahtuneet muutokset
Kantajan AHM-sopimukseen perustuva myynti on tapahtunut 60 prosenttisesti kuorma-autoalalle. Autorekisterihallituksen laatiman tilaston mukaan rekisteröityjen kuorma-autojen määrä laski jatkuvasti vuodesta 1998 vuoteen 2002. Kuorma-autojen myynti oli alhaisimmillaan vuosina 2001 ja 2002, jolloin A Oy:n toiminta oli tappiollista. Vastaajan käsityksen mukaan A Oy on menettänyt merkittäviä asiakkaista siitä syystä, että ne ovat alkaneet huoltaa ja asentaa keskusvoitelujärjestelmiään itse. Alan tekninen kehitys on johtanut siihen, että erilaisten kuorma-autojen voitelukohtien määrä on huomattavasti vähentynyt. Huolto- ja asennuspalveluiden hinnoittelu riippuu voitelukohdemäärästä.
B Oy:n jälkeenpäin asennettujen keskusvoitelujärjestelmien myynnin arvo on laskenut vuodesta 1999 vuoteen 2002.
Muutokset AHM-sopimuksen päättymisen jälkeen
Keskusvoitelujärjestelmien ja kuorma-autojen myynti lähti selvään kasvuun vuosina 2003 ja 2004 vuoteen 2002 verrattuna. Tämä näkyy kantajan liikevaihdossa jo vuonna 2003.
A Oy:n liiketoimintaan kuuluu vuodesta 2005 lähtien myös sammutusjärjestelmien myynti.
Paperialan työtaistelu ei ole vaikuttanut keskusvoitelujärjestelmien kysyntään.
Kantajan laskelmat
Esimerkit perustuvat väitteeseen kilpailukiellosta johtuvasta vahingosta. Ne eivät millään tavalla liity määrähinnoitteluun. Väitetyt tiedot kappalemääristä eivät pidä paikkaansa. Todellisuudessa A Oy ostanut B Oy:ltä Volvon työkonesarjoja vuonna 2000 4 kappaletta, 2001 2 kappaletta, vuonna 2002 3 kappaletta, 2003 2 kappaletta ja vuonna 2005 1 kappaleen. Vuonna 2004 A Oy ei ostanut yhtään kappaletta. A Oy:n esittämä hinta on virheellinen. B Oy:n hinta on ollut 2.045 euroa, josta 30 prosentin alennuksen jälkeen on jäänyt 1.413,50 euroa. A Oy on käyttänyt Twinheavy-järjestelmän hintaa. A Oy on kuitenkin ostanut Heavy-järjestelmiä, joiden hinta on edullisempi .A Oy:n esittämä ajatusmalli on virheellinen. On väärin ajatella, että asiakas olisi ilman muuta halunnut ostaa ILC-järjestelmän. Järjestelmät eivät ole vastaavia. Mitään takeita ei ole siitä, että A Oy olisi saanut B Oy:n myöntämän 30 prosentin alennuksen.
A Oy:n esittämät laskelmat 2 ja 3 eivät liity AHM-sopimukseen millään tavalla.
Käräjäoikeus vahvisti B Oy:n syyllistyneen uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n vastaiseen menettelyyn passiivisen myynnin osalta ajalla 1.5. - 31.12.2004 kieltäessään A Oy:tä myymästä laitteita uusin ajoneuvoihin. Muilta osin kanne hylättiin. A Oy velvoitettiin korvaamaan 3/4 B Oy:n oikeudenkäyntikuluista 75.000 euroa, laillisine viivästyskorkoineen.
A Oy:n valitus ja B Oy:n vastaus
A Oy on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevä ensisijainen kanne hyväksytään kokonaisuudessaan.
B Oy on vaatinut, että valitus hylätään.
- - -
B Oy:n valitus ja A Oy:n vastaus
B Oy on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin, kuin käräjäoikeus on vahvistanut B Oy:n syyllistyneen kilpailunrajoituksista annetun lain 4 §:n vastaiseen menettelyyn ajalla 1.5.-31.12.2004.
A Oy on vaatinut, että valitus hylätään.
- - -
Tausta
A Oy on katsonut olevansa oikeutettu vahingonkorvaukseen sillä perusteella, että B Oy on syyllistynyt vanhan kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) 4, 6 ja 7 §:n vastaiseen menettelyyn 1.5.2004 edeltävänä aikana ja uuden kilpailunrajoituksista annetun lain (318/2004) 4 ja 6 §:n vastaiseen menettelyyn 1.5.2004 lukien. A Oy on vielä katsonut, että B Oy on syyllistynyt SEUT 101 ja 102 artiklan vastaiseen menettelyyn molempina edellä mainittuina ajanjaksoina.
Kysymyksenasettelu
Asiassa on kysymys siitä, onko B Oy menetellyt kansallisten tai Euroopan unionin kilpailuoikeudellisten säännösten vastaisesti ja onko yhtiö sen johdosta korvausvastuussa A Oy:lle kanteessa väitetyllä tavalla.
Sovellettavan lain valinta: Väitettyjen kilpailunrajoitusten vaikutukset jäsenvaltioiden väliseen kauppaan
A Oy on valituksessaan lähtenyt siitä, että AHM-sopimuksella ja B Oy:n huolto- ja asennusverkostolla oli ollut jäsenvaltioiden välisiä kauppavaikutuksia sen johdosta, ettei A Oy ollut kyennyt hankkimaan keskusvoitelujärjestelmiä tai niihin liittyviä laitteita ja komponentteja toisista jäsenvaltioista ja että toisista jäsenvaltioista olevat toimijat eivät olleet päässeet Suomen markkinoille. Näin ollen A Oy ei ollut kyennyt suorittamaan hankintojaan halvemmilla hinnoilla.
Kilpailunrajoituksista annetusta laista (kilpailunrajoituslaki) käytetään jäljempänä nimitystä "vanha kilpailunrajoituslaki" silloin, kun viitataan kilpailunrajoituslakiin sellaisena, kuin se oli voimassa ennen 1.5.2004. Viitattaessa kilpailunrajoituslakiin sellaisena kuin se on ollut voimassa 1.5.2004 jälkeen, käytetään vastaavasti nimitystä "uusi kilpailunrajoituslaki". Hovioikeus toteaa vielä, että uusi kilpailulaki (948/2011) on tullut voimaan 1.11.2001, mutta sitä ei lain 50 §:n 3 momentin siirtymäsäännös huomioon ottaen sovelleta nyt käsillä olevaan tapaukseen.
Uuden kilpailunrajoituslain 1a §:n (318/2004) mukaan sovelletaan EY:n perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklan (SEUT 101 ja 102 artiklan) säännöksiä, kun kilpailunrajoitus on omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.
Uuden kilpailunrajoituslain esitöissä (HE 11/2004 vp., s. 29) lausutulla tavalla "Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen nykyisen oikeuskäytännön mukaan kilpailunrajoitus on omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, kun riittävällä todennäköisyydellä voidaan ennakoida, että kilpailunrajoituksella voi olla yhteismarkkinoiden kannalta merkityksellinen välitön tai välillinen, todellinen tai potentiaalinen vaikutus jäsenvaltioiden välisen kaupan rakenteeseen. Kaupan käsite on hyvin laaja ja se kattaa tavaroiden kaupan lisäksi myös muun taloudellisen toiminnan. Kauppavaikutus edellyttää yhteyttä sisämarkkinoihin, kuten esimerkiksi, että sopimusjärjestely hankaloittaa toisen jäsenvaltion elinkeinonharjoittajan pääsyä markkinoille, vaikuttaa toiseen jäsenvaltioon vietävien hyödykkeiden hintoihin tai rajoittaa hyödykkeiden siirtymistä kansallisten rajojen yli. Kauppavaikutuksen ei tarvitse olla jäsenvaltioiden välisen vaihdannan kannalta haitallinen tai negatiivinen. Vaikutus ei myöskään edellytä, että jäsenvaltioiden välistä kauppaa kyseessä olevilla hyödykkeillä käytännössä esiintyy, vaan myös vaikutus potentiaaliseen kauppaan otetaan huomioon. (...) Kauppavaikutusta on tarkasteltava tapauskohtaisesti ottaen huomioon kyseessä olevan kilpailunrajoituksen todelliset ja potentiaaliset taloudelliset vaikutukset." Esitöissä (HE 11/2004 vp., s. 12) viitatulla tavalla unionin oikeuden soveltaminen on myös aiemmin edellyttänyt tämänkaltaisen kauppavaikutuksen olemassaoloa. Merkityksellisiä tekijöitä ovat muun muassa sopimuksen tai menettelyn vaikutusalaan kuuluvien tuotteiden luonne ja asianomaisten yritysten asema ja merkitys sekä sopimukseen tai menettelyyn liittyvät oikeudelliset ja taloudelliset seikat. Ks. myös Komission tiedonanto EY:n perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklassa tarkoitettua kauppaan kohdistuvan vaikutuksen käsitettä koskevista suuntaviivoista (EYVL C 101/07, 27.4.2004) ja Unionin tuomioistuimen tuomio 13.7.2006 asiassa Vincenzo Manfredi vs Lloyd Adriatico Assicurazioni SpA (C- 295/04), erityisesti kohdat 38 - 52.
Kilpailuvirasto on päätöksessään (kohdat 49-51) katsonut, ettei AHM-sopimus ole ollut omiaan merkittävästi vaikuttamaan unionin jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Todistaja H Kilpailuvirastosta on vahvistanut tämän vastaavan edelleen hänen näkemystään. Hovioikeus toteaa, että sovellettavan lain valintaan on niin Kilpailuviraston päätöksessä kuin käräjäoikeuden tuomiossa vaikuttanut olennaisesti se, ettei Kilpailuviraston selvityksissä eikä käräjäoikeudessa vastaanotetussa todistelussa ole ilmennyt, että B Oy:n huolto- ja jakeluverkostoa koskevissa muissa sopimuksissa olisi käytetty AHM-sopimusta vastaavia kilpailunrajoituksia. Eri jäsenvaltioista olevilla yrityksillä on ollut eri vaihtoehtoja perustaessaan huolto- ja jakeluverkostoa Suomeen, mihin on viitattu Kilpailuviraston päätöksessä (kohta 67).
B Oy:n asennus- ja huoltoverkosto ei ole siten käytännössä hankaloittanut toisista jäsenvaltioista olevien yrittäjien pääsyä Suomen markkinoille. Tältä osin todistaja H on todennut, että AHM-sopimuksella ja B Oy:n asennus-, huolto ja jälleenmyyntiverkostolla olisi voinut olla tällaisia vaikutuksia, jos Kilpailuviraston selvityksissä olisi ilmennyt, että merkittävä osa asentajista olisi sitoutunut B Oy:n liiketoimintaan. Selvityksissä ei ollut todistaja H:n mukaan myöskään tullut ilmi, että AHM-sopimuksella ja/tai B Oy:n muilla vastaavilla sopimuksilla olisi ollut merkittäviä vaikutuksia muille laite- ja komponenttivalmistajille. Kun lisäksi otetaan huomioon A Oy:n harjoittaman liiketoiminnan laajuus, todennäköistä on, ettei AHM-sopimuksella ole ollut myöskään merkittävää vaikutusta kyseessä olevien hyödykkeiden hinnanmuodostukseen tai niiden siirtymiseen jäsenvaltioiden välillä.
Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa ei ole siten esitetty selvitystä siitä, että AHM-sopimus yhdessä muiden B Oy:n asennus- ja huoltosopimusten kanssa olisivat olleet omiaan vaikuttamaan merkittävästi jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, ja että asiassa olisi sen vuoksi sovellettava unionin oikeutta. Säännöksessä tarkoitettua vaikutusta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ei voida katsoa olevan olemassa ilman tarkempaa selvitystä pelkästään sillä perusteella, että X A Oy:stä on kertonut todistelutarkoituksessa kuultuna, että A Oy:llä oli ollut pienimuotoista toimintaa Virossa.
Hovioikeus päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kilpailuvirasto ja käräjäoikeus ja soveltaa tapaukseen kansallista kilpailunrajoituslakia, jonka tulkinnassa otetaan huomioon EU:n kilpailuoikeus.
- - -
A Oy:n reklamointivelvollisuudesta
B Oy:n mukaan A Oy on menettänyt oikeutensa vaatia vahingonkorvausta, koska A Oy ei ollut reklamoinut B Oy:lle kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun se oli tullut tietoiseksi vahingoista. B Oy:n mukaan A Oy ei ollut myöskään nostanut kannetta kohtuullisessa ajassa.
Sekä vanhan että uuden kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukainen korvausvastuu koskee elinkeinonharjoittajaa, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo kansallisia taikka SEUT:n 101 ja 102 artiklan kilpailusääntöjä. Vahingonkorvausvastuu kilpailunrajoituslain nojalla on siten tuottamusvastuuta. Tuottamuksella tarkoitetaan tahallisuuden lisäksi sellaista huolellisuuden laiminlyömistä, jota jokaisen alalla toimivan elinkeinonharjoittajan voidaan edellyttää noudattavan. Lähtökohtana on, että yritykset tuntevat kilpailulainsäädännön sopimuksille asettamat vaatimukset. B Oy:n on siten tullut tuntea kilpailulainsäädäntö ja yhtiön on täytynyt olla tietoinen laatimansa sopimuksen mahdollisesta kilpailua rajoittavasta luonteesta ilman A Oy:n reklamaatiota.
Reklamaatiolla ei ole näin ollen ollut B Oy:n oikeussuojan kannalta erityistä merkitystä eikä reklamaation puuttuminen tai muu vastaava passiivisuus poista kilpailunrajoituslain vastaiseen sen omaan menettelyyn perustuvaa vastuuta (ks. KKO 2003:1 ja 2009:61 sekä Saarnilehto, Velvollisuudesta reklamoida. LM 2010 s. 12-15 ja Saarnilehto, Kohtuullinen reklamaatioaika. DL 2010 s. 148-156). Tätä arviointia tukee se, että tällaiseen järjestelyyn osallisella on oltava tehokas oikeus vaatia vahingonkorvausta. A Oy ei ole menettänyt oikeuttaan vaatia vahingonkorvausta (ks. Unionin tuomioistuimen tuomiot 20.9.2001 asiassa Courage Ltd vs Bernard Crehan (C-453/99) sekä 13.7.2006 asiassa Vincenzo Manfredi vs Lloyd Adriatico Assicurazioni SpA (C-295-298/04). Tällaiseen järjestelyyn osallistuneen ja siitä hyötyneen osapuolen luottamusta siihen, etteivät toiset järjestelyyn osallistuneet, jotka ovat vielä järjestelyn päätyttyäkin pysytelleet passiivisina yli kohtuullisena pidettävän ajan, esitä sitä kohtaan korvausvaatimuksia, ei ole perusteltua suojata. Osapuolen passiivisuus ei siten muodosta näissä tapauksissa estettä korvausvastuun toteuttamiselle.
A Oy on ollut sopimussuhteessa selvästi B Oy:tä heikompi osapuoli. Tähän nähden ja ottaen huomioon myös asian laatu ja A Oy:n korvauskanteen ajamiseksi tarvitsemat selvitykset A Oy:n on joka tapauksessa katsottava reklamoineen AHM-sopimuksen sille aiheuttamista vahingoista kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun AHM-sopimus on päättynyt (ks. HE 187/2002 vp., s. 46 sekä Ämmälä, Sopimuksen pätemättömyyden korjaantumisesta (Helsinki 1993), s. 185 ss. ja Havu - Kalliokoski - Wikberg, Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus (Helsinki 2010), s. 123-124).
AHM-sopimuksen luonne
A Oy on ensisijaisesti katsonut, että AHM-sopimuksessa on kyse vanhan kilpailunrajoituslain 6 §:n tarkoittamasta samalla tuotanto- ja jakeluportaalla toimivien yritysten välisestä sopimuksesta. Toissijaisesti A Oy on katsonut, että kysymyksessä on eri tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien välisestä vertikaalisesta sopimuksesta, jonka perusteella AHM-sopimuksen kohtaa viisi (5) tulee arvioida vanhan kilpailunrajoituslain 4 §:n perusteella. Muilta osin AHM-sopimusta tulee tällöin arvioida A Oy:n hovioikeudessa esittämän näkemyksen mukaan suoraan SEUT 101 artiklan nojalla ja siten sivuuttaen vanhan kilpailunrajoituslain 9 §, joka on rakentunut unionin oikeudesta poiketen ns. väärinkäyttöperiaatteen varaan.
A Oy on ollut osa B Oy:n asennus- ja huoltoverkostoa ja siten sen liiketoiminta on muodostunut pääasiassa B Oy:n myymien keskusvoitelujärjestelmien asennus- ja huoltotöistä. A Oy:n harjoittaman liiketoiminnan liikevaihto on vuosina 2000-2004 ollut olennaisesti B Oy:n liikevaihtoa vähäisempi: A Oy:n liikevaihto on ollut 143.312-276.297 euroa ja B Oy:n liikevaihto on esimerkiksi vuonna 2002 ollut 2,4 miljoonaa euroa ja vuonna 2005 noin 32,4 miljoonaa euroa. B Oy:n ilmoituksen mukaan, jota A Oy ei ole tässä oikeudenkäynnissä riitauttanut, A Oy on AHM-sopimuksen kattamina vuosina 2000-2004 myynyt vuosittain keskusvoitelujärjestelmiä 24-46 kappaletta, mikä on vastannut 1,2-1,8 prosentin osuutta B Oy:n ajoneuvokeskusvoitelujärjestelmien kokonaismyynnistä.
Näihin seikkoihin nähden on perusteltua päätyä siihen, että A Oy on toiminut suurimmaksi osaksi osana B Oy:n asennus-, huolto- ja jakeluverkostoa ja siten B Oy ja A Oy ovat toimineet sopimuksen kannalta eri tuotanto- ja jakeluportailla. AHM-sopimuksessa on siten kyse Kilpailuviraston katsomalla tavalla ns. kaksoisjakelusta, jossa B Oy on osaksi myös kilpaillut A Oy:n kanssa vanhoihin ajoneuvoihin toimitettavien keskusvoitelujärjestelmien markkinoilla. AHM-sopimukseen sisältyneet kilpailunrajoitukset ovat ilmentyneet näin ollen ennen kaikkea eri tuotanto- ja jakeluportailla olevien yritysten välisessä suhteessa, minkä vuoksi kyse on ns. vertikaalisista kilpailunrajoituksista.
Harkittaessa kaksoisjakeluun sovellettavien kilpailunrajoitusten luonnetta on arvioinnissa otettava huomioon unionin oikeuden säännökset. Komission asetuksessa N:o 2790/1999, 22.12.1999, EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan 3 kohdan soveltamisesta tiettyihin vertikaalisten sopimusten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen ryhmiin ("ryhmäpoikkeusasetus"), säädetään sen 2 artiklan 4 b alakohdassa, että ryhmäpoikkeusasetuksen piiriin kuuluvat sellaiset ei-vastavuoroiset vertikaaliset sopimukset, joissa toimittaja on tavaroiden valmistaja ja jakelija, kun taas ostaja on tavaroiden jakelija, joka ei valmista sopimuksessa tarkoitettujen tavaroiden kanssa kilpailevia tavaroita. Ryhmäpoikkeusasetusta koskevan Komission tiedonannon, Suuntaviivat vertikaalisista rajoituksista, kohdan (27) mukaan tämä poikkeus kattaa kaksoisjakelun eli tilanteet, joissa tavaroiden valmistaja toimii myös niiden jakelijana kilpaillen samalla tavaroiden riippumattomien jakelijoiden kanssa (ks. Komission tiedonanto Suuntaviivat EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan soveltamisesta vertikaalisiin sopimuksiin, EYVL C 291/1, 13.10.2000, kohta 27). Kaksoisjakelun tapauksessa katsotaan, että valmistajan ja vähittäiskauppiaan väliseen kilpailusuhteeseen vähittäiskaupan tasolla mahdollisesti kohdistuvilla vaikutuksilla ei yleensä ole yhtä suurta merkitystä kuin vertikaalisen toimitussopimuksen mahdollisilla vaikutuksilla kilpailuun yleisesti valmistuksen tai vähittäiskaupan tasolla (ks. Komission tiedonanto Suuntaviivat vertikaalisista rajoituksista, annettu 10.5.2010, kohta 28). Myös nämä näkemykset tukevat edellä tehtyä johtopäätöstä siitä, että kyse on vertikaalisista kilpailunrajoituksista, joihin soveltuu lähtökohtaisesti unionin ryhmäpoikkeusasetus.
Kaksoisjakelu määritellään siten tilanteena, jossa toimittaja osittain kilpailee oman jakelukanavansa kanssa myymällä tavaroita myös itse. Kaksoisjakelutilanteessa toimittajan ja jälleenmyyjän välistä sopimusta arvioidaan vertikaalisia kilpailurajoituksia koskevien periaatteiden mukaan.
Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että AHM-sopimusta on arvioitava vertikaalisia kilpailunrajoituksia koskevien säännösten ja periaatteiden mukaisesti.
Vahingonkorvauksesta kilpailunrajoituslain nojalla
Vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä (303/1998) on säädetty kilpailunrajoituslakiin perustuvasta yksityisoikeudellisesta vahingonkorvausvastuusta. Lainkohdan mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo 4-7 §:ssä säädettyä kieltoa tai kilpailuneuvoston päätöstä, jossa kilpailuneuvosto on katsonut, että kilpailunrajoituksella on 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia, on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheuttamansa vahingon. Vahingonkorvaus käsittää korvauksen kuluista, hinnanerosta, saamatta jääneestä voitosta sekä muusta välittömästä tai välillisestä taloudellisesta vahingosta, jota kilpailunrajoituksesta on aiheutunut.
Hovioikeus toteaa, että lain voimaantulosäännöksen mukaan 18 a §:ää sovelletaan lain voimaantulon jälkeen toteutettuihin kilpailunrajoituksiin ja lain voimaantulon jälkeen annettujen kilpailuneuvoston eli markkinaoikeuden päätösten rikkomiseen. Tämä noudattelee yleistä vahingonkorvausoikeudellista periaatetta, jonka mukaan lähtökohtana on vahingon aiheuttaneen teon tapahtumahetkellä voimassa olleen oikeuden soveltaminen korvausvastuun edellytyksiin (ex ante).
Vahingonkorvausvastuun edellytykset ovat rakentuneet vanhassa kilpailunrajoituslaissa samalla myynti- ja jakeluportaalla toimivien välisten yritysten kiellettyjen horisontaalisten kilpailunrajoitusten ja määräävän markkina-aseman väärinkäytön osalta ns. kieltoperiaatteen varaan. Eri myynti- ja jakeluportailla toimivien välisten vertikaalisten kilpailunrajoitusten osalta vahingonkorvausvastuu on sen sijaan edellyttänyt markkinaoikeuden (ja tätä ennen kilpailuneuvoston) päätöstä, jossa markkinaoikeus on katsonut, että kilpailunrajoituksella on 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia. Tästä on ollut poikkeuksena ainoastaan lain 4 §:ssä säädetty kielletyn määrähinnan asettamiseen perustuvat tapaukset, joissa korvausvastuu on rakentunut myös kieltoperiaatteen varaan.
Vanhan kilpailunrajoituslain mukainen sekä kielto- että väärinkäyttöperiaatteelle rakentuva korvausjärjestelmä on sittemmin 1.5.2004 lukien korvattu uuden kilpailunrajoituslain 18 a §:llä (318/2004), jonka mukainen korvausjärjestelmä on rakentunut kaikilta osin yksin kieltoperiaatteen varaan.
Hovioikeus on aiemmin lausutulla tavalla katsonut, että tässä tapauksessa on Kilpailuvirastonkin arvioimalla tavalla kyse ns. kaksoisjakelusta, jota on arvioitava sen luonteen mukaisesti vertikaalisia kilpailunrajoituksia koskevien säännösten perusteella. Näin ollen A Oy:n väittämiin AHM-sopimuksen kohtiin 1-4 perustuvan B Oy:n vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaan ollut, että B Oy olisi vastoin markkinaoikeuden päätöstä jatkanut vahingollisten ja siten kiellettyjen vertikaalisten kilpailunrajoitusten soveltamista aiheuttaen A Oy:lle vahinkoa.
Asiassa on riidatonta, ettei tällaista korvausvastuun edellytyksenä olevaa markkinaoikeuden päätöstä ole annettu. Tästä syystä A Oy:n kanne on näiltä osin hylättävä.
Arvioitavaksi jäävät vielä 1.5.2004 edeltävältä ajalta korvausvaatimukset siltä osin kuin ne perustuvat vanhan kilpailunrajoituslain 4 §:ään sekä kanteessa esitettyyn väitteeseen määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Lisäksi harkittavaksi jää, onko A Oy:llä oikeus väittämällään tavalla perustaa korvausvaatimuksensa kansallisen lain sijasta suoraan SEUT 101 artiklaan, ts. muodostaako vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä edellytetty markkinaoikeuden päätös tosiasiallisesti esteen tehokkaalle vahingonkorvausoikeudelle, mikä johtaisi sen soveltamatta jättämiseen A Oy:n väittämällä tavalla.
A Oy on katsonut, että B Oy on syyllistynyt SEUT 101 artiklan vastaiseen menettelyyn 1.5.2004 edeltävältä ajalta. Perusteena vaatimukselleen A Oy on esittänyt, että Euroopan unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että SEUT 101 artiklan rikkomisesta vahinkoa kärsineellä on oikeus korvaukseen, vaikka tämä taho on itse ollut osallisena sellaiseen sopimusjärjestelyyn, jolla on ollut kilpailua rajoittavia tai vääristäviä vaikutuksia. A Oy:n väite perustuu myös ajatukseen siitä, ettei vanhan kilpailunrajoituslain 18 a § ole ollut unionin oikeuden mukainen asettaessaan vertikaalisten kilpailunrajoitusten osalta korvausvastuun edellytykseksi markkinaoikeuden kieltopäätöksen.
Unionin tuomioistuin on 20.9.2001 antamassaan tuomiossa asiassa Courage Ltd vs Bernard Crehan (asia C-453/99) tehnyt seuraavat johtopäätökset ja antanut sen mukaiset oikeusohjeet:
"1) EY:n perustamissopimuksen 85 artiklassa (josta on tullut EY 81 artikla) tarkoitetulla tavalla kilpailua rajoittavan tai vääristävän sopimuksen osapuoli voi vedota tämän määräyksen rikkomiseen saadakseen oikeussuojaa (relief) sopimuksen toiseen osapuoleen nähden.
2) Jäsenvaltion oikeussääntö, jonka mukaan perustamissopimuksen 85 artiklassa tarkoitetulla tavalla kilpailua rajoittavan tai vääristävän sopimuksen osapuoli ei voi vaatia kyseisen sopimuksen täyttämisestä aiheutuneen vahingon korvaamista pelkästään siksi, että vaatimuksen esittäjä on sopimuksen osapuoli, on perustamissopimuksen 85 artiklan vastainen.
3) Jäsenvaltion oikeussääntö, jonka mukaan kilpailua rajoittavan tai vääristävän sopimuksen osapuoli ei voi tukeutua omaan lainvastaiseen toimintaansa vahingonkorvauksen saamiseksi, kun on osoitettu, että tällä osapuolella on merkittävä vastuu kilpailun vääristämisestä, ei ole yhteisön oikeuden vastainen."
Hovioikeus toteaa, että tämä Unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisu on merkittävä tässä tapauksessa arvioitaessa sitä kysymystä, onko A Oy:llä ylipäänsä oikeutta vaatia AHM-sopimuksen perusteella vahingonkorvausta sopimuskumppaniltaan eli B Oy:ltä sen johdosta, että A Oy on väittämänsä mukaan kärsinyt vahinkoa sitä sitovien AHM-sopimuksen kilpailua rajoittavien tai vääristävien ehtojen johdosta. Unionin tuomioistuimen vastaus tähän kysymykseen on myönteinen eli sellaiset kansalliset säännökset, jotka estäisivät tällaiseen sopimukseen osallista vaatimasta vahingonkorvausta, ovat unionin oikeuden vastaisia. Tuomioistuin perusteli johtopäätöstään erityisesti sillä, että EY:n perustamissopimuksen 85 artikla tuottaa välittömiä oikeusvaikutuksia yksityisten oikeussubjektien välisissä suhteissa ja sillä perustetaan siten välittömästi yksityisten oikeussubjektien hyväksi oikeuksia, joita kansallisten tuomioistuinten on suojattava. Tällaisten yhteisön oikeussääntöjen on lisäksi oltava tehokkaita eli niiden on saatava täysimääräisesti aikaan vaikutuksensa, mikä oli otettava huomioon arvioitaessa korvaukseen oikeutettujen piiriä. Lisäksi tämän katsottiin olevan omiaan vähentämään tämänkaltaisten sopimusten houkuttelevuutta. Kansallisissa tuomioistuimissa vireillä olevien vahingonkorvauskanteiden katsottiin myös olevan omiaan edistämään huomattavasti toimivan kilpailun ylläpitämistä yhteisössä.
Vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä ei ole tarkemmin määritelty korvaukseen oikeutettujen piiriä. Näin ollen kysymys on kansallisen lainsäädännön perusteella tulkinnanvarainen. Tulkittaessa vanhan ja uuden kilpailunrajoituslain 18 a §:ää unionin oikeuden valossa on perusteltua päätyä siihen, että A Oy, joka on taloudellisesti ja neuvotteluasetelmaltaan selvästi B Oy:tä heikommassa asemassa ja jolla ei ole ollut merkittävää vastuuta mahdollisesta kilpailun vääristämisestä, on oikeutettu vaatimaan vahingonkorvausta B Oy:ltä. Tätä kysymystä ei ole syytä arvioida toisin Suomen oikeudessa voimassa olevan ns. puuttumattomuusperiaatteen johdosta (ks. KKO 2005:72).
Sen sijaan kyseisestä Unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa Courage Ltd vs Bernard Crehan ei saa suoranaista johtoa sen kysymyksen arvioimiseksi, onko Suomessa ennen 1.5.2004 voimassa ollut vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukainen korvausjärjestelmä ollut Unionin oikeuden vastainen edellyttäessään, että väärinkäyttöperiaatteelle rakentuvien vertikaalisten kilpailunrajoitusten osalta on ensivaiheessa eli ennen yksityisoikeudellisen vahingonkorvauskanteen nostamista tullut hankkia markkinaoikeuden kieltopäätös. Tältä osin hovioikeus toteaa seuraavaa.
Unionin tuomioistuin totesi asiassa Courage Ltd vs Bernard Crehan antamassaan tuomiossa (kohta 29), että "(k)oska yhteisö ei ole kuitenkaan antanut tätä kysymystä (vahingonkorvauskanteen nostamista ja ajamista, selvennys tässä) koskevia säännöksiä, kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä voidaan määrittää toimivaltaiset tuomioistuimet ja antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan yhteisön oikeuteen perustuvat oikeussubjektien oikeudet; edellytyksenä tältä osin on kuitenkin se, että nämä menettelysäännöt eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa olla sellaisia, että yhteisön oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate) (ks. asia C-261/95, Palmisani, tuomio 10.7.1997, Kok. 1997, s. I-4025, kohta 27)."
Samalla tavalla SEUT 101 artiklaan perustuvien vahingonkorvauskanteiden edellytyksiä ja menettelysäännöksiä on arvioitu Unionin tuomioistuimen tuomiossa asiassa Vincenzo Manfredi vs Lloyd Adriatico Assicurazioni SpA (asia C-295-298/04). Viimeksi mainitussa tapauksessa korostettiin toisaalta, että unionin kilpailuoikeutta ja kansallista lainsäädäntöä sovelletaan rinnakkain ottaen toki huomioon unionin oikeuden ensisijaisuus ja että SEUT 101 artiklan (silloisen EY 81 artiklan) sanamuodon mukaisesti unionin kilpailusääntöjen soveltaminen edellyttää, että yhteistoimintajärjestelyn tai väärinkäytön on oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.
Siten Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että vahingonkorvausvastuun edellytykset ja vahingonkorvausvastuun toteuttamisen vaatimat menettelysäännökset määräytyvät unionin säännösten puuttuessa kansallisen lainsäädännön nojalla tapauksissa, joissa sovelletaan kansallista lainsäädäntöä tai sitten suoraan unionin kilpailuoikeudellisia säännöksiä. Edellä todetut tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteet asettavat tiettyjä rajoituksia niille kansallisille menettelysäännöksille, jotka ovat voimassa vahingonkorvauskannetta nostettaessa ja ajettaessa, kuten myös koskien korvausvastuun edellytyksiä, reklamaatiota ja vanhentumista (ks. Unionin tuomioistuimen tuomio asiassa Vincenzo Manfredi vs Lloyd Adriatico Assicurazioni SpA (C-295-298/04, erityisesti kohdat 61 - 64 ja 71 - 72).
Uuden kilpailunrajoituslain 18 a §:stä ja sen esitöistä (HE 11/2004 vp., s. 42) ilmenee, että "kansalliset vahingonkorvaussäännökset ovat yhteisöoikeudellisten vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden mukaisesti käytettävissä myös silloin, kun kyseessä on EY:n perustamissopimuksen 81 tai 82 artiklan rikkominen". Tältä osin tarkoituksena on ollut esitöiden mukaan ainoastaan selventää lain sanamuotoa.
Koska AHM-sopimuksen ja siihen liittyvän B Oy:n asennus-, huolto- ja myyntiverkoston ei ole edellä lausutulla tavalla katsottu olevan omiaan merkittävästi vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, asiassa ei tule suoraan sovellettavaksi SEUT 101 artikla myöskään vanhan kilpailunrajoituslain aikana, kuten myös Kilpailuvirasto sekä hovioikeudessa kuullut todistajat H ja I ovat katsoneet. Kansallisessa lainsäädännössä on voitu unionin oikeuden ensisijaisuus-, tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteiden estämättä säätää siitä, että muiden vertikaalisten kilpailunrajoitusten kuin vanhan kilpailunrajoituslain 4 §:n määrähintaa koskevan kielletyn kilpailunrajoituksen osalta vahingonkorvauskanteen nostaminen on edellyttänyt markkinaoikeuden päätöstä, jossa on todettu näiden kilpailunrajoitusten vahingolliset vaikutukset. Kansallinen näiltä osin väärinkäyttöperiaatteeseen nojannut korvausjärjestelmä on ollut selkeä ja sen mukaisesti toimittaessa on ollut mahdollista saada riittävän tehokasta oikeusturvaa myös sopimuskumppanin aiheuttamien vahinkojen osalta. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon myös vahinkoa kärsineen velvollisuus rajoittaa vahinkojen syntymistä sekä hänellä oleva mahdollisuus sopimusvapauden mukaisesti irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva sopimus, jota hän pitää omien etujensa kannalta epäedullisena. Vahingonkorvauskanteen ajaminen vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:n edellyttämällä tavalla ei siten ole ollut käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa eikä sen mukainen korvausjärjestelmä siten ole ollut näiltä osin unionin oikeuden vastainen. Asiassa ei näin ollen ole perusteita sivuuttaa kansallista lainsäädäntöä A Oy:n väittämällä tavalla.
Kilpailunrajoituslain muuttamisen yhteydessä uuden kilpailunrajoituslain 4 § korvasi vanhan kilpailunrajoituslain 9 §:n vertikaalisten eli eri tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinoharjoittajien välisten kilpailunrajoitusten sääntelynä. Uuden kilpailunrajoituslain 4 § perustuu SEUT 101 artiklan alakohtaan 1.
Kilpailunrajoituslain 5 §:ssä säädetään poikkeuksesta 4 §:n kieltoon. Kilpailunrajoituslain 5 §:n mukaan kilpailunrajoitus ei kuulu 4 §:n kiellon piiriin, jos sillä on positiivisia vaikutuksia tuotantoon, jakeluun taikka tekniseen tai taloudelliseen kehitykseen. Lisäksi järjestelyn tulee jättää näin saatavasta hyödystä kohtuullinen osuus kuluttajille. Sopimus ei myöskään saa asettaa osapuolena oleville elinkeinonharjoittajille muita kuin mainittujen positiivisten tavoitteiden saavuttamiseksi välttämättömiä rajoituksia, eikä antaa kyseisille elinkeinonharjoittajille mahdollisuutta poistaa kilpailua merkittävältä osalta kyseisiä tuotteita. Kaikkien mainittujen edellytysten on täytyttävä, jotta poikkeussääntöä voitaisiin soveltaa.
Uuden kilpailunrajoituslain 4 §:ää on tulkittava SEUT 101 artiklan soveltamiskäytännön mukaisesti. SEUT 101 artiklan sanamuodon omaksuminen ja vanhan lain 9 §:n kumoaminen ovat johtaneet yleisen kieltoperiaatteen omaksumiseen määrähinnoittelun lisäksi muissa vertikaalisissa kilpailunrajoituksissa (HE 11/2004 vp., s. 31). Uuden kilpailunrajoituslain 18 a §:n perusteella markkinaoikeuden päätöstä vertikaalisista rajoituksista ei enää edellytetä.
Yhteenveto
A Oy ei voi vaatia unionin oikeuden nojalla vahingonkorvausta 1.5.2004 edeltävältä ajalta. A Oy:llä ei ole oikeutta vaatia vanhan kilpailunrajoituslain 18 a §:n nojalla vahingonkorvausta B Oy:ltä AHM-sopimuksen kohtien 1, 2, 3 ja 4 osalta 1.5.2004 edeltävältä ajalta. Hovioikeus lausuu jäljempänä vanhan kilpailunrajoituslain 4 ja 7 §:iin perustuvista korvausvaatimuksista.
Kilpailunrajoituslain vastainen vertikaalinen yhteistyö
Hintojen määrääminen
AHM-sopimuksen kohdan viisi (5) mukaan A Oy:n oli tullut hinnoitella käytettyihin ajoneuvoihin myytävät järjestelmät B Oy:n toimittaman ajoneuvokohtaisen hinnaston mukaan. Sopimukseen oli sisältynyt lisäksi lausuma, jonka mukaan yksikin sopimusrikkomus oli riittänyt yhteistyösopimuksen välittömään purkautumiseen.
Määrähinnoittelu on ollut kiellettyä sekä uuden että vanhan kilpailunrajoituslain aikana. Vanhan kilpailunrajoituslain 4 §:n mukaan elinkeinotoiminnassa ei saanut vaatia seuraavalta myyntiportaalta, että kotimaassa tarjottavien hyödykkeiden myynnissä tai vuokrauksessa ei ylitetty tai alitettu tiettyä hintaa, vastiketta tai sen määräytymisperustetta.
Uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan kiellettyjä ovat erityisesti sellaiset sopimukset, päätökset ja menettelytavat, joilla suoraan tai välillisesti vahvistetaan osto- tai myyntihintoja taikka muita kauppaehtoja. Lain esitöiden (HE 11/2004 vp., s. 31) mukaan lainkohta kieltää menettelyn, jolla vahvistetaan alemman myyntiportaan jälleenmyyntihinnat esimerkiksi niin, että tavarantoimittaja määrää hintatason, jota jälleenmyyjän on noudatettava. Kielto ei suoraan rajoita valmistajan mahdollisuutta suositella myyntihintaa tai asettaa enimmäismyyntihinta. Myös enimmäishintojen asettaminen ja hintasuositukset ovat kuitenkin kiellettyjä, jos ne johtavat kiinteään hintaan tai vähimmäismyyntihintaan esimerkiksi jonkin osapuolen käyttämän painostuksen tai tarjoamien kannustimien vuoksi.
X ja Y A Oy:stä ovat todistelutarkoituksessa kuultuna kertoneet, että B Oy oli sanellut hinnat, joita heidän oli tullut noudattaa. A Oy:n mukaan AHM-sopimus ei ollut merkinnyt muutosta siihen, millaisia alennuksia, noin 30-35 prosenttia, A Oy oli saanut B Oy:n hinnaston mukaisista hinnoista. Samansisältöistä sopimusta oli A Oy:lle tarjottu sittemmin vuonna 2005, mihin A Oy ei ollut suostunut. Myös todistaja J on kertonut, että B Oy oli määrännyt hinnat. Todistaja J:n mukaan B Oy oli myös selvästi ilmoittanut, että seuraamuksilta oli ollut mahdotonta välttyä, mikäli B Oy:n hinnoittelupolitiikkaa ei ollut noudatettu. Todistaja K on kertonut samalla tavalla kuin todistaja J. Myös todistaja L:n mukaan AHM-sopimuksen 5 kohta oli "lukinnut" A Oy:n jälleenmyyntihinnan.
Todistajista M, N, G ja O ovat puolestaan kertoneet, että B Oy:n asettamat hinnat olivat olleet suositushintoja, joita ei ollut orjallisesti noudatettu. B Oy:llä työskennellyt todistaja M on vielä kertonut, että asennustöitä varten oli ollut käytössä yksi sopimus hinnastoineen, joiden perusteella oli määritelty B Oy:n sopimuskumppanin asennussarjoja ja varaosia koskevat alennukset sekä asennustöistä maksettavat korvaukset. Lisäksi B Oy:llä oli ollut toinen hinnasto, jonka perusteella oli määritelty hinnat asiakkaita varten.
Todistajat N, G ja O, jotka olivat myös tarjonneet B Oy:n keskusvoitelujärjestelmän asennus- ja huoltopalveluja, ovat kertoneet, että he olivat käyttäneet B Oy:n laitehinnastoa apuvälineenä, kun heiltä oli pyydetty tarjouksia. He olivat markkinatilanteesta riippuen joko ylittäneet tai alittaneet B Oy:n asettamat suositushinnat, yleensä alittaneet. Lopullinen asiakkaalle tarjottu hinta oli ollut riippuvainen monesta seikasta, kuten toimeksiannon tarkemmasta laadusta (asennuksen ajankohta ja paikka), matkakustannuksista ja yleisestä markkinatilanteesta. B Oy:n toimeksiannosta suoritettavista asennus- ja huoltotöistä B Oy oli maksanut sopimuksen mukaisen korvauksen. B Oy ei ole määritellyt sitä, millä hinnalla heidän olisi tullut myydä omaan lukuunsa tekemänsä työt.
B Oy:n näkemystä tukevat M:n, N:n, G:n ja O:n todistajankertomusten ohella vahvasti kirjallisina todisteina esitetyt sopimukset, jotka B Oy on solminut yhtiön asennus-, huolto- ja myyntiverkostoon kuuluneiden yrittäjien kanssa, kuten myös A Oy:lle vuonna 2005 tehty sopimusehdotus. Näistä ilmenevällä tavalla B Oy on maksanut sovitun korvauksen niistä asennustöistä, jotka A Oy on suorittanut B Oy:n toimeksiannosta. A Oy on lisäksi saanut sovitun suuruisen alennuksen B Oy:n laitehinnaston mukaisista hinnoista. Vaikka B Oy:n laitehinnastot ovat olleet loppukäyttäjien käytettävissä ja tiedossa, ei loppukäyttäjien ole näytetty olleen tietoisia B Oy:n ja sen sopimuskumppaneiden keskinäisistä alennusprosenteista, joiden määrittämissä rajoissa A Oy ja muut B Oy:n asennus-, huolto- ja myyntiliikkeet ovat voineet määritellä lopullisen asiakkaalta perimänsä hinnan, jos kyse on ollut heidän omaan lukuunsa myymästä laitteesta. B Oy:n ei ole näytetty määritelleen myöskään sitä, mihin hintaan sen asennus-, huolto- ja myyntiverkostoon kuuluneiden yrittäjien on tullut myydä omaan lukuunsa tekemänsä asennustyöt.
Hovioikeus katsoo siten, että B Oy:n sopimuskumppanit ovat saaneet määrätä itsenäisesti perimänsä hinnat siltä osin kuin kyse on ollut heidän omaan lukuunsa myymistä asennustöistä ja laitteista. B Oy:n sopimuskumppanit ovat käyttäneet B Oy:n hinnastoa apuvälineenä, jonka perusteella he ovat antaneet tarjouksia. Asiassa ei ole näytetty, että B Oy olisi jälkeenpäin kerännyt tietoja sopimuskumppaneiden käyttämistä hinnoista tai että se olisi pyrkinyt painostamaan sopimuskumppaneitaan tietyn hintatason noudattamiseen. Sekä B Oy:n että sen asennus-, huolto- ja myyntiverkostoon kuuluneiden yritysten yhteinen etu on ollut, että hinnoittelussa noudatetaan kilpailukykyisiä hintoja ja että myynti saadaan siten mahdollisimman suureksi. Asiassa ei ole liioin näytetty, että markkinoilla olisi vallinnut tietty vakiintunut hintataso. Todistajien kertomuksista on lähinnä käynyt ilmi, että hinta on muodostunut kysynnän ja tarjonnan mukaan, eikä yksittäisellä yrityksellä ole ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta vaikuttaa markkinoilla vallitsevaan hintatasoon. A Oy:nkin kertomalla tavalla toimitusaika ja -laatu ovat olleet asiakkaille olennaisempia kuin asennus- ja huoltotöistä veloitettu hinta. B Oy:n asiakkaissa, joille asennuksia tehtiin, on ollut suuria yrityksiä, kuten Volvo, jotka olivat tunteneet markkinoilla olevat tuotevaihtoehdot ja niiden ominaisuudet. Asiakkaat ovat olleet merkittävissä määrin hintatietoisia. Tarjouspyynnöt on tehty näiden tietojen perusteella.
Edellä mainitun perusteella hovioikeus katsoo, että asiassa on jäänyt näyttämättä sekä vanhan että uuden kilpailunrajoituslain voimassaoloajan osalta, että B Oy olisi syyllistynyt määrähinnoitteluun.
Kielto asentaa tai myydä kilpailijoiden järjestelmiä, laitteita tai komponentteja
AHM-sopimuksen kohdan kaksi (2) mukaan A Oy ei ollut saanut käyttää myymissään järjestelmissä muiden kuin B Oy:n toimittamia komponentteja, ellei asiasta ollut sovittu erikseen. Sopimuksen kohdan kolme (3) mukaan A Oy ei ollut voinut asentaa kilpailijan laitteita, ellei asiasta ollut sovittu etukäteen B Oy:n kanssa.
Uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n nojalla kilpailukielto katsotaan kielletyksi vain, jos sillä on tapauskohtaisesti tehtävän kokonaisarvion perusteella kielteisiä vaikutuksia kilpailuun. Kilpailukielto voi olla Kilpailuviraston päätöksestä ilmenevällä tavalla (kohta 92) 4 §:n vastainen, jos se johtaa kilpailevien toimittajien poissulkemiseen markkinoilta, toimittajien välisen kilpailunvastaisen yhteistyön helpottumiseen tai tuotemerkkien välisen kilpailun häviämiseen. Kilpailun rajoittumisen on oltava merkittävää.
Nämä Kilpailuviraston päätöksessä mainitut vertikaalisten sopimusten tyypilliset kielteiset eli vahingolliset vaikutukset on eritelty ryhmäpoikkeusasetusta koskevassa Komission tiedonannossa Suuntaviivat vertikaalisista rajoituksista (EYVL C 291/01, 13.10.2001, 103 kohta). Nämä näkökohdat ovat Komission tiedonannon kohdan (138) mukaan merkityksellisiä myös arvioitaessa yhden tuotemerkin määräämistä koskevia rajoituksia. Komission tiedonannon kohtien 6 ja 119 mukaan useimmat vertikaaliset rajoitukset voivat aiheuttaa ongelmia vain, jos tuotemerkkien välinen kilpailu on riittämätöntä. Lisäksi on otettava huomioon, että komission tiedonannon kohdan 6 mukaan vertikaalisia sopimuksia on tulkittava niiden oikeudellisessa ja taloudellisessa yhteydessä ja että SEUT 101 artiklan tarkoituksena on, etteivät yritykset käytä vertikaalisia sopimuksia rajoittaakseen kilpailua markkinoilla kuluttajien kannalta haitallisella tavalla. Lisäksi haitallisten vertikaalisten rajoitusten kieltäminen on tarpeen laajemman tavoitteen eli sisämarkkinoiden yhdentymisen kannalta. Nämä näkökohdat ovat uuden kilpailunrajoituslain esitöissä (HE 11/2004 vp., s. 31-33) lausutulla tavalla merkityksellisiä tulkinnan apuvälineitä myös sovellettaessa kansallista lakia eli uuden kilpailunrajoituslain 4 ja 5 §:iä. Tällöin tarkastelu kuitenkin rajoittuu sopimuksen kohteena oleville kansallisille markkinoille.
AHM-sopimuksen kohdissa 2 ja 3 asetettu kilpailukieltovelvoite on rajoittanut A Oy:n mahdollisuuksia ostaa ja myydä itse myymissään järjestelmissä muita kuin B Oy:n komponentteja sekä asentaa muiden kuin B Oy:n laitteita sopimuksen kohteena olevalta osalta. A Oy:llä ei siten ole kohdan 3 mukaan ollut oikeutta asentaa ajoneuvojen keskusvoitelujärjestelmien kanssa kilpailevia muiden valmistajien laitteita.
Arvioitaessa sitä, onko näiltä osin kyse ns. vakavimmista kilpailunrajoituksista ja onko näillä kilpailukieltovelvoitteilla uuden kilpailunrajoituslain 4 näkökulmasta merkittäviä vahingollisia vaikutuksia kilpailuun, voidaan ottaa huomioon edellä todetulla tavalla ryhmäpoikkeusasetus ja siihen liittyen SEUT 101 artikla ja sitä koskevat muut unionin oikeuden säännökset ja oikeuskäytäntö, joihin on suoraan viitattu lain esitöissä (HE 11/2004 vp., s. 32-33).
Ryhmäpoikkeusasetuksen (EY N:o 2790/1999) 5 artiklan a alakohdan mukaan määräämättömäksi tai yli viiden vuoden ajaksi tehdyt kilpailukieltovelvoitteet jäävät ryhmäpoikkeusasetuksen ulkopuolelle. Kyse ei ole kuitenkaan ryhmäpoikkeusasetuksen 4 artiklassa tarkoitetuista ns. vakavimmista kilpailunrajoituksista, joiden seurauksena sopimus jäisi kokonaisuudessaan ryhmäpoikkeusasetuksen ulkopuolelle. Vain 5 artiklan a alakohdan mukaiset kielletyt kilpailukieltovelvoitteet jäävät ryhmäpoikkeusasetuksen ulkopuolelle ja sopimukseen voidaan edellytysten täyttyessä muutoin soveltaa ryhmäpoikkeusasetusta (ks. Komission tiedonanto Suuntaviivat vertikaalisista rajoituksista, 57 kohta). Ns. vakavimpia kilpailunrajoituksia ovat ryhmäpoikkeusasetuksen 4 artiklan ja komission tiedonannon kohtien 46-56 mukaan muun muassa määrähinnan asettamista (a alakohta) ja ns. passiivisen myynnin kieltoa (b alakohta) tarkoittavat sopimusehdot (ks. HE 11/2004 vp., s. 32). Tällaisten ns. vakavimpien kilpailunrajoitusten sisältyminen sopimukseen merkitsee unionin kilpailuoikeuden ja ryhmäpoikkeusasetuksen näkökulmasta sitä, että sopimus kokonaisuudessaan tulee arvioitavaksi SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla, eikä sopimus siten tule lainmukaiseksi ryhmäpoikkeusasetuksen nojalla. Näiden ns. vakavimpien kilpailunrajoitusten sisältyminen sopimukseen ei kuitenkaan merkitse, että kyse olisi automaattisesti kielletyistä kilpailunrajoituksista, koska ne voivat tulla arvioitaviksi SEUT 101 artiklan 3 kohdan mukaan. Todistustaakka siitä, että tällaisella ns. vakavimmalla kilpailunrajoituksella on kilpailun ja siten kuluttajien näkökulmasta suurempi myönteinen kuin kielteinen vaikutus ja että kyse ei siten ole kielletystä kilpailunrajoituksesta, on tällöin kuitenkin sillä, joka vetoaa SEUT 101 artiklan 3 kohdan tai uuden kilpailunrajoituslain 5 §:n mukaiseen poikkeukseen.
Koska kilpailukieltovelvoite ei ole kuitenkaan ns. vakavimpia kilpailunrajoituksia, siihen vetoavalla on todistustaakka siitä, että kilpailukieltovelvoitteella on merkittäviä vahingollisia vaikutuksia kilpailuun. Tällaisten kilpailukieltovelvoitteiden sisältyminen sopimukseen ei myöskään merkitse, että asianosaisten tarkoituksena voitaisiin katsoa olleen kilpailun rajoittaminen toisin kuin ns. vakavimpien kilpailunrajoitusten yhteydessä, joiden kilpailua estävistä, rajoittavista tai vääristävistä vaikutuksista ei tarvitse esittää erillistä näyttöä (ks. Komission tiedonanto - Suuntaviivat perustamissopimuksen 81 artiklan 3 kohdan soveltamisesta, EYVL C 101/08, 27.4.2004 ja HE 11/2004 vp., s. 32-33).
Komission tiedonannon (Suuntaviivat vertikaalisista rajoituksista) kohdissa 119-136 on tuotu esille yleisiä sääntöjä vertikaalisten rajoitusten arvioimiseksi ja tällöin noudatettavasta arviointimenetelmästä. Ryhmäpoikkeusasetuksen ulkopuolelle jäävissä tapauksissa eli SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla arvioitavissa tapauksissa tehdään tiedonannon kohdan 121 mukaan täydellinen kilpailuanalyysi, jolloin kilpailunrajoituksen tuntuvuutta arvioitaessa otetaan huomioon seuraavat seikat: a) toimittajan markkina-asema, b) kilpailijoiden markkina-asema, c) ostajan markkina-asema, d) markkinoille pääsyn esteet, e) markkinoiden kypsyys, f) kaupan porras, g) hyödykkeen ominaisuudet ja h) muut tekijät. Tämä edellyttää maantieteellisten markkinoiden ohella myös merkityksellisten tuotemarkkinoiden määrittämistä.
AHM-sopimuksen kilpailukieltovelvoitteet on tehty määrittämättömäksi ajaksi. Unionin oikeutta sovellettaessa tämänkaltaiset kilpailukieltovelvoitteet jäävät ryhmäpoikkeusasetuksen ulkopuolelle ja niitä arvioidaan SEUT 101 artiklan 3 kohdan nojalla. Tulkittaessa tässä tapauksessa sovellettavaa uuden kilpailunrajoituslain 4 §:ää unionin oikeuden valossa, on siten arvioitava noudattaen edellä selostettua arviointimenetelmää, millaisia vaikutuksia AHM-sopimuksen 2 ja 3 kohdan mukaisella kilpailukieltovelvoitteella on ollut tässä tapauksessa kilpailun kannalta. A Oy:llä on todistustaakka siitä, että kilpailukieltovelvoite on merkittävästi estänyt, rajoittanut tai vääristänyt kilpailua Suomen merkityksellisillä tuotemarkkinoilla.
X A Oy:stä on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että asennustöissä ei ollut saanut käyttää esimerkiksi muiden valmistajien letkuja tai liittimiä, vaikka ne olisi voinut ostaa halvemmalla ja ne olivat toimineet yhtä hyvin kuin B Oy:n toimittamat komponentit. Todistaja M on kertonut, että edellä mainitut sopimusehdot olivat johtuneet laitteiden laatuvaatimuksista ja niiden taustalla olevista laatujärjestelmistä, jotka edellyttivät mm. sitä, että tuotteen komponenttien oli oltava jäljitettävissä. Myös takuun kannalta oli ollut tärkeää, että B Oy oli tiennyt, mistä komponenteista B Oy:n nimellä myytävät tuotteet olivat koostuneet. Tarkoituksena oli varmistaa komponenttien yhteensopivuus ja siten järjestelmän toimintavarmuus.
Hovioikeus toteaa, että kun elinkeinonharjoittajien välisiä sopimuksia tarkastellaan kilpailunrajoituslain kannalta, tarkoituksena ei ole puuttua sopimusvapauteen enempää kuin kilpailulainsäädännön tavoitteet antavat aihetta. A Oy:n esittämät rajoitukset ovat kohdistuneet vain yhtiöön itseensä eikä kyse ole ns. vakavimmista kilpailurajoituksista (ks. HE 11/2004 vp., s. 32). Asiassa ei ole näytetty, että kilpailukielto olisi johtanut kilpailevien toimittajien poissulkemiseen markkinoilta, toimittajien välisen kilpailunvastaisen yhteistyön helpottumiseen tai tuotemerkkien välisen kilpailun häviämiseen. A Oy:n sitoutumisella yhden tuotemerkin myymiseen ei ole siten näytetty olleen merkittäviä vaikutuksia tuotemerkkien väliseen kilpailuun, eikä näin ollen kuluttajien kannalta. Lisäksi B Oy:n asettamalle kilpailukiellolle on ollut kilpailunrajoituslain 5 §:ssä tarkoitetut hyväksyttävät perusteet, joiden avulla B Oy:n tuotteille on taattu toimiva takuu-, jälkihuolto- ja laatujärjestelmä. Kilpailukielto ei ole aiheuttanut kilpailun toimivuuden kannalta merkittäviä rajoituksia. Järjestelyllä on ollut saavutettavissa etuja, jotka olivat oletettavasti koituneet keskusvoitelujärjestelmien loppukäyttäjien hyväksi.
Kielto myydä voitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin
AHM-sopimuksen kohdan yksi (1) mukaan A Oy:llä ei ollut oikeutta myydä voitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin ilman B Oy:ltä saatua suullista tai kirjallista lupaa. Määräystä oli täydennetty sopimuksen kohdassa neljä (4), jonka mukaan erikseen sovittujen asiakkaiden osalta kaupankäynti ohjattiin A Oy:n kautta myös uusiin ajoneuvoihin.
A Oy:n mukaan tämä sopimusmääräys oli rajoittanut sen myyntiä sekä jakanut markkinoita, asiakkaita ja hankintalähteitä. B Oy:n mukaan sopimusehto oli kuvastanut B Oy:n ja asennusliikkeiden tehtävien välillä luonnostaan vallinnutta eroa eikä siinä ollut ollut kysymys ehdottomasta kiellosta myydä voitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin. Asennusliikkeiden pääasiallisena tehtävänä oli ollut varmistaa asennus- ja huoltopalvelut, minkä lisäksi osa asennusliikkeistä oli toiminut vähäisessä määrin myös ajoneuvoihin jälkeenpäin asennettavien järjestelmien jälleenmyyjinä.
Uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n perusteella aktiivisen myynnin rajoittamista tulee arvioida tapauskohtaisesti, mikäli ryhmäpoikkeusasetuksessa asetettu markkinaosuuden kynnysarvo ylittyy. Tällöin kilpailun rajoittamisen hyväksyttävyyden arvioinnissa otetaan lähtökohdaksi tuotemerkkien välisen kilpailun toimivuus, kuten hovioikeus on edellä todennut kilpailukieltovelvoitteen yhteydessä.
Passiivisella myynnillä tarkoitetaan vastaamista yksittäisten asiakkaiden omasta aloitteestaan tekemiin tiedusteluihin, mukaan lukien tavaroiden tai palveluiden toimittaminen näille asiakkaille. Tällaista kieltoa on lähtökohtaisesti pidettävä 1.5.2004 voimaan tulleen uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n vastaisena vakavimpana kilpailunrajoituksena (ks. Komission tiedonanto - Suuntaviivat vertikaalisista rajoituksista EYVL C 291/01, 13.10.2000, kohdat 50-51). Passiivisen myynnin kieltäminen voi kuitenkin täyttää uuden kilpailunrajoituslain 5 §:n edellytykset edellä lausutulla tavalla.
Todistaja M on kertonut, että B Oy:n sopimuksessa asettamaa ehtoa ei ollut käytännössä noudatettu, eikä B Oy ollut puuttunut ehdon noudattamatta jättämiseen. A Oy oli myynyt voitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin lupaa pyytämättä. Todistaja M:n arvion mukaan näin oli tapahtunut noin 90 prosentissa tapauksista. Todistelutarkoituksessa kuultuna Y A Oy:stä on kertonut, että he olivat myyneet voitelujärjestelmiä myös uusiin ajoneuvoihin. Myös todistajat P, Q ja N ovat kertoneet B Oy:n jälleenmyyjinä myyneensä keskusvoitelujärjestelmiä uusiin ajoneuvoihin. Asiassa esitetyn näytön perusteella voidaan siten todeta, että kieltoa ei ollut käytännössä noudatettu. Toisaalta kielto on hyödyttänyt A Oy:tä, koska Y A Oy:stä on kertonut, että B Oy oli ohjannut heille asiakkaitaan.
Ottaen huomioon huolto- ja asennusliikkeenä toimineen A Oy:n myynnin vähäisyys, joka on edellä todetulla tavalla vaihdellut 1,2 prosentista 1,8 prosenttiin B Oy:n kokonaisuudessaan myymistä keskusvoitelujärjestelmistä, ja että B Oy:llä on itsensä lisäksi ollut useita muita keskusvoitelujärjestelmiä myyviä huoltoliikkeitä, merkin sisäisen kilpailun rajoittuminen ei ole voinut olla merkittävää. Myöskään uusien yrittäjien alalle pääsylle ei tarkasteltava aikana ole näyttänyt olevan erityisiä esteitä ottaen huomioon asennus-, huolto- ja jälleenmyyntiyrittäjien määrä kokonaisuudessaan sekä Kilpailuviraston päätöksestä ilmenevät B Oy:n kilpailijat, jotka ovat toimineet Suomessa. Passiivista myyntiä koskevalla ehdolla, jota ei käytännössä ole edes sovellettu, ei siten ole voinut olla sellaista merkittävää kilpailua estävää, rajoittavaa tai vääristävää vaikutusta, minkä seurauksena A Oy:lle olisi voinut aiheutua vahinkoa. Myöskään aktiivista myyntiä koskevalla ehdolla ei ole näytetty olleen vaikutusta tuotemerkkien väliseen kilpailuun.
Määräävän markkina-aseman väärinkäyttö
Vanhan kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin (480/1992) mukaan määräävä markkina-asema katsotaan olevan elinkeinonharjoittajalla tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä, jolla koko maassa tai tietyllä alueella on yksinoikeus tai muu sellainen määräävä asema tietyillä hyödykemarkkinoilla, että se merkittävästi ohjaa hyödykkeen hintatasoa tai toimitusehtoja taikka vastaavalla muulla tavalla vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla.
Uuden kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin mukaan määräävä markkina-asema katsotaan olevan yhdellä tai useammalla elinkeinonharjoittajalla taikka elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä, jolla koko maassa tai tietyllä alueella on yksinoikeus tai muu sellainen määräävä asema tietyillä hyödykemarkkinoilla, että se merkittävästi ohjaa hyödykkeen hintatasoa tai toimitusehtoja taikka vastaavalla muulla tavalla vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla.
Euroopan unionin tuomioistuin on määritellyt määräävän markkina-aseman ratkaisukäytännössään yrityksen taloudelliseksi valta-asemaksi, jonka perusteella yritys voi estää todellisen kilpailun relevanteilla markkinoilla, koska yritys voi toimia huomattavan itsenäisesti suhteessa kilpailijoihinsa, asiakkaisiinsa ja lopulta kuluttajiin. Tällaisessa asemassa olevalla yrityksellä on mahdollisuus vaikuttaa huomattavasti kilpailun edellytyksiin ja toimia pitkälti tarvitsematta ottaa kilpailua huomioon, ilman että tällaisesta asenteesta aiheutuisi sille haittaa. Määräävän markkina-aseman olemassaolo johtuu yleensä monien sellaisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta, jotka erillään eivät välttämättä olisi ratkaisevia. (Ks. Unionin tuomioistuimen tuomiot 14.2.1978 United Brands Company ym. vs Euroopan yhteisöjen komissio, Asia 27/76, kohta 65 ja 13.2.1979 Hoffmann-La Roche vs Euroopan yhteisöjen komissio, Asia 85/76, kohta 38).
Määräävän markkina-aseman ja sen väärinkäytön arviointi edellyttää sekä relevanttien hyödykemarkkinoiden että maantieteellisten markkinoiden määrittelyä. Tällöin on otettava huomioon sekä kysynnän että tarjonnan korvattavuus. Merkitykselliset tuotemarkkinat käsittävät kaikki tavarat, joita ostaja pitää keskenään vaihdeltavina niiden ominaisuuksien, hinnan tai käyttötarkoituksen perusteella. Merkitykselliset maantieteelliset markkinat käsittävät alueen, jolla kyseiset yritykset tarjoavat tai kysyvät tavaroita, jolla kilpailuolosuhteet ovat riittävän yhtenäiset ja joka voidaan erottaa ympäröivistä maantieteellisistä alueista erityisesti sen vuoksi, että kilpailuedellytykset kyseisillä alueilla ovat selvästi erilaiset.
Kilpailuvirasto on saamansa selvityksen perusteella katsonut, että voitelujärjestelmät voidaan jakaa esimerkiksi automatisoituihin, puoliautomatisoituihin, manuaalisiin tai keskitettyihin voitelujärjestelmiin. Edelleen voitelujärjestelmämarkkinoita on mahdollista tarkastella myös siitä näkökulmasta, asennetaanko voitelujärjestelmä koneeseen tai laitteeseen jo tehtaalla laitteen kokoonpanovaiheessa vai vasta jälkiasennuksena. Jälkiasennusta varten tarvitaan yleensä erillinen asennuspalvelu, jonka järjestämisestä vastaa yleensä maahantuoja tai sen huoltoverkosto.
Todistaja H:n mukaan Kilpailuvirasto oli jättänyt kysymykset määräävästä markkina-asemasta ja relevanttien tuotemarkkinoiden määrittelystä avoimiksi. Eri voitelujärjestelmien ja voitelumahdollisuuksien sekä keskusvoitelujärjestelmän välistä korvattavuutta ei ollut kyetty Kilpailuviraston toimesta lopullisesti ratkaisemaan. Kysymys tehdasasennukseen siirtymisen mahdollisuudesta sekä asiakkaiden neuvotteluvoimasta tulevasta kilpailupaineesta on todistaja H:n mukaan myös otettava huomioon: relevanttien tuotemarkkinoiden ja määräävän markkina-aseman määrittäminen on työläs operaatio.
Hovioikeuden pääkäsittelyssä on esitetty vaihtelevia arvioita B Oy:n markkinaosuudesta. X A Oy:stä on todistelutarkoituksessa kuultuna arvioinut, että B Oy oli ollut markkinoiden suurin toimija ja sen markkinaosuus oli ollut noin 80-90 prosenttia. Lisäksi hän on esittänyt, että markkinoilla oli ollut tuolloin vähemmän toimijoita kuin nyt. Todistaja M on puolestaan kertonut, että monet B Oy:n kilpailijoista olivat toimineet Suomen markkinoilla jo 1980-luvulla.
Todistaja M:n kertomus on tukenut B Oy:n näkemystä. Todistaja M:n mukaan B Oy:n markkinaosuus vaihtelee sen mukaan, millä tavalla tavalla relevantit tuotemarkkinat määritellään (markkinaosuus prosenttia, jos käsivoitelukin huomioidaan; pyöräkuormaajissa B Oy:n markkinaosuus 70 prosenttia, mutta pyöräkuormaajien osuus myynnistä 10 prosenttia; markkinaosuus 50 prosenttia, jos otetaan huomioon koko liiketoiminta ja eri tuoteryhmät). Todistaja J:n mukaan B Oy:n markkinaosuus on ollut 50-60 prosenttia, todistaja K:n mukaan 70-80 prosenttia ja todistaja R:n mukaan 70-75 prosenttia. Hovioikeus toteaa, että näistä viimeksi mainituista sinänsä A Oy:n näkemystä tukevista lausunnoista ei ole kuitenkaan tarkemmin käynyt ilmi, millä tavalla todistajat ovat määritelleet merkitykselliset tuotemarkkinat.
Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus päätyy siihen, ettei hovioikeuden pääkäsittelyssä vastaanotettu todistelu anna perusteltua aihetta päätyä toiseen johtopäätökseen kuin mihin Kilpailuvirasto on selvityksissään päätynyt. Merkitykselliset tuotemarkkinat jäävät esitetyn todistelun perusteella epäselväksi. Siten A Oy ei ole näyttänyt, että B Oy:llä olisi ollut määräävä markkina-asema kanteessa väitetyllä tavalla.
Vaikka kysymys relevanteista tuotemarkkinoista on jäänyt epäselväksi, hovioikeus lausuu, että edellä mainittujen tietojen perusteella B Oy:n markkinaosuuden voidaan arvioida Kilpailuviraston päätöksessä esitetyllä tavalla olevan automatisoitujen ajoneuvokeskusvoitelujärjestelmien markkinoilla Suomessa korkeintaan noin 40 prosenttia. Mikäli huomioon otetaan myös keskitetyt ja puoliautomaattiset voitelujärjestelmät, B Oy:n markkinaosuus on noin 30 prosenttia. Joka tapauksessa on selvää, että B Oy:llä on ollut merkittävä asema Suomen markkinoilla. Määräävä markkina-asema tai sen saavuttaminen ei ole kuitenkaan sinänsä laissa kiellettyä. Hovioikeus hyväksyy edellä mainituin osin käräjäoikeuden tuomion perustelut sivuilta 21-22.
A Oy on katsonut, että B Oy on käyttänyt väärin määräävää markkina-asemaansa sanelemalla kohtuuttomia osto- ja myyntihintoja sekä muita kohtuuttomia ja hyvään kauppatapaan kuulumattomia kauppaehtoja, jotka ovat rajoittaneet A Oy:n toimintavapautta. A Oy:n mukaan sille on B Oy:n asettamien osto- ja myyntihintojen vuoksi jäänyt kolmansille myymistään tuotteista kohtuuttoman pieni kate. B Oy on vienyt merkittävän osan A Oy:n katteista myös pienentämällä useita kertoja yksipuolisesti A Oy:lle myönnettäviä alennuksia. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi B Oy on A Oy:n mukaan syyllistynyt määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön myös velvoittaessaan A Oy:n olemaan solmimatta liikesuhteita toisiin yrityksiin ilman B Oy:n lupaa ja mennessään väliin A Oy:n ja kolmansien välisiin kauppoihin.
Euroopan unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut, että SEUT 102 artiklassa ei tarkoiteta vain sellaisia käytäntöjä, jotka ovat omiaan aiheuttamaan välitöntä vahinkoa kuluttajille, vaan myös käytäntöjä, jotka aiheuttavat vahinkoa kuluttajille vahingoittamalla toimivia kilpailurakenteita (ks. Unionin tuomioistuimen tuomio 21.2.1973 Europemballage Corporation ja Continental Can Company vs Euroopan yhteisöjen komissio, Asia 6/72, kohta 26). Määräävässä asemassa olevalla yrityksellä on erityinen velvollisuus olla toiminnallaan rajoittamatta toimivaa ja vääristymätöntä kilpailua yhteismarkkinoilla (ks. Unionin tuomioistuimen tuomio 9.11.1983 Nederlandsche Banden-Industrie-Michelin vs Euroopan yhteisöjen komissio, Asia 322/81, kohta 57). Tästä seuraa, että SEUT 102 artiklassa kielletään määräävässä asemassa olevaa yritystä syrjäyttämästä kilpailijaa ja vahvistamasta siten asemaansa muilla kuin laatukilpailussa käytettävillä keinoilla. Tältä kannalta tarkastellen kaikkea hintakilpailua ei voida pitää laillisena (Unionin tuomioistuimen tuomio 3.7.1991 AKZO Chemie BV vs Euroopan yhteisöjen komissio, Asia 62/86, kohta 70).
Kohtuuttomien hintojen osalta on Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan olennaista selvittää, onko tuotteen taloudellinen arvo oikeassa suhteessa määräävässä asemassa olevan yrityksen siitä perimään hintaan (ks. edellä mainittu tuomio asiassa United Brands vs Euroopan yhteisöjen komissio, kohta 252). A Oy ei ole osoittanut, että B Oy:n tosiasiallisten kustannusten ja tarjotun hinnan välillä olisi ollut kohtuuton epäsuhta, eikä myöskään sitä, että B Oy:n saama voittomarginaali olisi ollut kohtuuton. Lisäksi todistajina kuultujen N:n, G:n, R:n ja O:n kertomuksista on käynyt ilmi, että heillä oli ollut liikkumavaraa hinnoittelun suhteen. He eivät ole pitäneet B Oy:n hinnoittelukäytäntöä kohtuuttomana.
Euroopan unionin tuomioistuimen mukaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä saattaa myös olla sellaisten sitoumusten määrääminen, jotka eivät ole välttämättömiä yrityksen toimialaan liittyvän tarkoituksen toteuttamiseksi ja jotka siten rajoittavat kohtuuttomasti toisen yrityksen vapautta (ks. Unionin tuomioistuimen tuomio 21.3.1974 BRT vs NV Fonior, Asia 127/73, kohta 15). Tuolloin tuomioistuimen on arvioitava kyseisten määräysten kohtuuttomuutta ottaen huomioon kunkin määräyksen luonteesta sellaisenaan ja määräyksistä yhdessä aiheutuva vaikutus.
A Oy on esittänyt yleisluonteisia väitteitä siitä, että B Oy oli käyttänyt kohtuuttomia sopimusehtoja A Oy:n kanssa solmituissa sopimuksissa tarjoten samalla parempia sopimuksia A Oy:n potentiaalisille asiakkaille eli loppukäyttäjille. A Oy ei ole kuitenkaan esittänyt riittävää näyttöä niistä pääkäsittelyssä nimeämistään kaupoista, jotka se on väittänyt menettäneensä tämän seurauksena. Todistaja J on kertonut, että B Oy oli tarjonnut potentiaalisille asiakkaille parempia ehtoja ja tämän seurauksena hän oli menettänyt työtilaisuuksia. Todistaja J ei ole myöskään tarkemmin eritellyt, mistä kaupoista oli ollut kyse. Mahdolliseksi jää siten, että kyse on ollut tavanomaisesta hintakilpailusta kaksoisjakelutilanteessa.
Vapaus valita omat sopimuskumppaninsa ja määrätä vapaasti omasta omaisuudestaan ovat yleisesti tunnustettuja periaatteita. SEUT 102 artiklan ensisijaisena tavoitteena on kilpailun vääristymisen estäminen ja etenkin kuluttajien etujen suojeleminen. Tätä taustaa vasten B Oy:llä on ollut oikeus puolustaa kaupallisia intressejään kohtuullisella tavalla. Tämä periaate on myös vahvistettu Euroopan unionin tuomioistuimessa (ks. edellä mainittu tuomio United Brands vs Euroopan yhteisöjen komissio, kohta 189). Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että A Oy ei ole näyttänyt, että B Oy olisi sanellut kohtuuttomia osto- ja myyntihintoja sekä muita kohtuuttomia ja hyvään kauppatapaan kuulumattomia kauppaehtoja, jotka olisivat kohtuuttomasti rajoittaneet A Oy:n toimintavapautta.
A Oy on myös katsonut, että B Oy on omassa omassa myynnissään harjoittanut alihinnoittelua sulkeakseen kilpailijat pois markkinoilta. Esimerkkinä tästä A Oy on maininnut tilanteen, jossa B Oy oli myynyt voitelujärjestelmän asennuksineen asiakkaalle niin halvalla, ettei A Oy olisi saanut sillä hinnalla ostettua edes laitteita itselleen.
Euroopan unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut, että muuttuvien kustannusten keskiarvoa alhaisempia hintoja on lähtökohtaisesti pidettävä osoituksena markkina-aseman väärinkäytöstä. Tällaisia hintoja soveltavan, määräävässä asemassa olevan yrityksen taloudellisena tarkoituksena ei voi olla muu kuin kilpailijan syrjäyttäminen. Toisaalta kokonaiskustannusten keskiarvoa alhaisempia mutta muuttuvien kustannusten keskiarvoa korkeampia hintoja on pidettävä osoituksena markkina-aseman väärinkäytöstä ainoastaan, jos ne on vahvistettu osana kilpailijan syrjäyttämiseen tähtäävää suunnitelmaa (ks. edellä mainittu tuomio asiassa AKZO vs Euroopan yhteisöjen komissio, kohdat 70 ja 71 ja Unionin tuomioistuimen tuomio 14.11.1996 Tetra Pak vs Euroopan yhteisöjen komissio, C-333/94, kohta 41).
A Oy ei ole näyttänyt, että B Oy olisi käyttänyt muuttuvien kustannusten keskiarvoa alhaisempia hintoja tai hintoja, jotka olisivat olleet kokonaiskustannusten keskiarvoa alhaisempia, mutta muuttuvien kustannusten keskiarvoja korkeampia. Näin ollen on jäänyt näyttämättä, että B Oy olisi syyllistynyt määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön harjoittamalla omassa myynnissään alihinnoittelua sulkeakseen kilpailijat pois markkinoilta.
Johtopäätökset
Uuden kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo 4 tai 6 §:ssä tai SEUT 101 ja 102 artiklassa säädettyä kieltoa, on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheuttamansa vahingon. Näyttötaakka kilpailunrajoituksesta on kantajalla. Kantajan on myös esitettävä näyttöä siitä, että tuottamuksellinen teko on ollut syy-yhteydessä syntyneeseen vahinkoon.
A Oy ei ole näyttänyt toteen, että B Oy olisi menetellyt kansallisten tai unionin kilpailulainsäädäntöä koskevien säännösten vastaisesti aiheuttaen A Oy:lle vahinkoa. Näin ollen B Oy ei voi olla velvollinen suorittamaan A Oy:lle vahingonkorvausta.
Tuomiolauselma
A Oy:n valitus hylätään. Muutokset käräjäoikeuden tuomioon B Oy:n valituksen johdosta:
Käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin B Oy:n on vahvistettu syyllistyneen uuden kilpailunrajoituslain 4 §:n vastaiseen menettelyyn ajalla 1.5.-31.12.2004 passiivisen myynnin osalta kieltäessään A Oy:tä myymästä B Oy:n ja A Oy:n välisessä 22.2.2000 päivätyssä asennus-, huolto- ja myyntisopimuksessa (AHM-sopimus) tarkoitettuja laitteita uusiin ajoneuvoihin.
Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
- - -
Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenlaamanni Robert Liljenfeldt sekä hovioikeudenneuvokset Harri Kurkinen ja Petteri Korhonen. Valmistelija viskaali Nina Träskbäck.
Ratkaisu on yksimielinen.
Lainvoimainen.