HelHO:2020:6

Hovioikeus katsoi, että avioliittolain mukainen oikeus vaatia omaisuuden ositusta avioliiton purkauduttua ei ole sidoksissa määräaikaan eikä ositusvaade siten lähtökohtaisesti vanhene. Ositusvaateen menettäminen voi kuitenkin painavilla perusteilla olla ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi mahdollista.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 3.7.2019

Asia Perinnönjaon moite

Asian taustaa

A on kuollut 17.10.2004. Häneltä on jäänyt oikeudenomistajina leski B ja lapset C, D ja E.

A ja F olivat menneet naimisiin 10.3.1946. Avioliitto oli päättynyt avioeroon 16.5.1961.

Pesänjakaja on 27.12.2016 toimittanut perinnönjaon A:n jälkeen.

Kanne

C ja F:n kuolinpesä ovat vaatineet, että A:n jälkeen toimitettua perinnönjakoa muutetaan siten, että F:n ja A:n välillä toimitetaan ositus ja B sekä E velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 18.428 eurolla korkoineen.

F:n ja A:n välillä ei ole koskaan toimitettu ositusta. F ei ole luopunut oikeudestaan vaatia ositusta eikä vaatimus myöskään ole vanhentunut. F:n tahto ja käsitys on ollut koko hänen elämänsä ajan, että ositus toimitetaan hänen ja A:n kuoleman jälkeen. A:n haltuun on jäänyt selvästi F:lle kuuluneita omaisuuseriä. Sellaisten omaisuuserien, jotka ovat olleet A:lla ja F:llä heidän avioliittonsa aikana ja joiden omistajaa ei voida varmuudella selvittää, on katsottava kuuluneen puolisoille yhteisesti. F:n kuolinpesällä on edelleen oikeus vaatia omistamaansa omaisuutta itselleen riippumatta siitä, kuinka pitkä aika osapuolten avioerosta on kulunut. Omistusoikeus F:n kuolinpesälle kuuluneisiin esineisiin ei myöskään vanhennu.

Vastaus

B ja E ovat vaatineet, että kanne hylätään. ja C sekä F:n kuolinpesä velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 14.632 eurolla korkoineen.

F ei ole ryhtynyt toimiin osituksen vaatimiseksi A:n elinaikana, vaan ositusvaade on esitetty ensimmäistä kertaa A:n jälkeen toimitettavassa perinnönjakokokouksessa. Merkittävän pitkän ajan kuluminen, F:n passiivisuus sekä omaisuuden tosiasiallinen jako vuonna 1961 eron jälkeen tukevat kaikki käsitystä, että ositus on toimitettu suullisella sopimuksella tai että ositusvaade on joka tapauksessa lakannut osapuolten passiivisuuden sekä ajan kulumisen vuoksi. F:llä ei olisi eläessään ollut oikeutta vaatia ositusta toimitettavaksi. C:llä ei voi olla avioliittolain 85 §:n 1 momentin perusteella sen parempaa oikeutta asiassa kuin mitä F:llä oli ollut.

F on ollut uudelleen avioliitossa ja eronnut sen jälkeen, kun avioliitto A:n kanssa on päättynyt eroon.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Pesänjakaja on ratkaisussaan katsonut, että F:n ositusvaade oli prekludoitunut ja että ositus A:n ja F:n välillä siten oli tullut toimitetuksi.

Moitekanteessa C myötäpuolineen on vaatinut, että ositus määrätään toimitettavaksi.

F:n ja A:n avioliitto on päättynyt avioeroon 16.5.1961. Asiassa on riidatonta, että avioliittolain 98 §:n ja perintökaaren 23 luvun 9 §:n edellyttämää osituskirjaa ei ole laadittu. Lisäksi on riidatonta, ettei puolisoilla ole koti-irtaimiston lisäksi ollut muuta ositettavaa omaisuutta.

Avioliittolain 85 §:n 1 momentissa säädetty puolison tai perillisen oikeus vaatia osituksen toimittamista ei ole määräaikaan sidottu. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että ositusvaateen menettäminen on mahdollista muun ohella passiivisuuden vuoksi (Lohi, Tapani: Aviovarallisuusoikeus, 2016, s. 391 ss; Kangas, Urpo: Perhevarallisuusoikeus, 3. uud. painos, 2018, s. 185 ss; KKO 2001:56).

C ja D ovat kertoneet, että heidän vanhempiensa erotessa F oli muuttanut pois perheen yhteisestä kodista yksiöön asumaan. Muu perhe oli jäänyt asumaan suureen asuntoon, eikä F ollut ottanut sieltä irtaimistoa mukaansa. C on kertonut, että hänen äitinsä oli eron jälkeen lohduttautunut sillä, että lapset saisivat esineet myöhemmin. C on kertonut, että hänen äitinsä oli sittemmin avioitunut uudelleen ja avioliitto oli päättynyt eroon. C:n käsityksen mukaan tämän avioeron jälkeen oli toimitettu ositus.

F on esittänyt ositusvaateen A:n kuoleman jälkeen vuonna 2005 eli yli neljäkymmentä vuotta ositusperusteen syntymisestä. Se, että puolisoiden varallisuus oli koostunut ainoastaan koti-irtaimistosta, puhuu sitä vastaan, että F:llä olisi ollut erityistä syytä lykätä ositusta näin pitkään. Ositusvaateesta luopumiseen viittaa myös se, ettei vaatimusta ollut esitetty silloinkaan, kun F:n toisen avioliiton päätyttyä oli toimitettu ositus. Näiden seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoo, että F on passiivisuutensa perusteella menettänyt oikeutensa vaatia ositusta. Myöskään F:n perillisillä ei näin ollen ole oikeutta vaatia osituksen toimittamista.

Edellä lausutuilla perusteilla ei ole syytä muuttaa pesänjakajan ratkaisun lopputulosta osituksen toimittamisesta.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Marja Kekäläinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 8.5.2020

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 20.9.2019 myöntänyt C:lle jatkokäsittelyluvan ositusvaateen esittämisen osalta ja siirtänyt kysymyksen jatkokäsittelyn myöntämisestä muilta osin ratkaistavaksi myöhemmin. Hovioikeus on 8.5.2020 katsonut, että aihetta luvan myöntämiselle muilta osin ei ollut. Hovioikeus on siten jatkanut valituksen käsittelyä vain ositusvaateen esittämisen osalta.

Valitus

C on siltä osin kuin hänelle on myönnetty jatkokäsittelylupa vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja A:n jälkeen toimitettua perinnönjakoa muutetaan siten, että F:n ja A:n välillä toimitetaan ositus.

F ei ollut luopunut oikeudestaan vaatia ositusta, eikä ositusvaade ollut vanhentunut. Ositusta F:n ja A:n välillä ei myöskään ollut toimitettu. A:n haltuun oli avioeron jälkeen jäänyt F:lle kuuluvaa omaisuutta, kuten kodin irtaimistoa. F oli tarkoittanut, että ositus toimitetaan myöhemmin. F oli koko elämänsä ajan vilpittömästi ollut siinä käsityksessä, että ositus toimitetaan hänen ja A:n kuoleman jälkeen, jolloin lapset saavat osuutensa. Hänellä ei ollut avioerotilanteessa ollut yksinhuoltajana tosiasiallisia kykyjä, voimia ja varoja vaatia ositusta.

Vastaus

B ja E ovat vaatineet, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio ositusvaatimuksen osalta oli oikea.

Osituskirjaa ei ollut tehty, mutta F:n ja A:n omaisuus oli tosiasiallisesti jaettu. Puolisoilla oli ollut vain vähäistä irtainta omaisuutta ja he olivat asuneet vuokra-asunnossa. Avioliiton aikana omistettuja irtaimia esineitä oli jäänyt molempien puolisoiden haltuun.

F ja siten myös C olivat yli neljänkymmenen vuoden aikana passiivisuuden ja ajan kulumisen perusteella joka tapauksessa menettäneet oikeutensa vaatia ositusta. F:n toiminta osoitti, että ositus oli tosiasiassa tehty suullisella sopimuksella tai hän oli luopunut sen vaatimisesta. Puolisot olivat avioeron jälkeenkin olleet yhteydessä, mutta F ei ollut koko elinaikanaan vaatinut ositusta. F oli ollut uudelleen avioliitossa, joka oli päättynyt avioeroon. Mikäli ositus F:n ja A:n välillä olisi tuolloin ollut toimittamatta, ositus olisi pitänyt toimittaa jälkimmäisen avioliiton osituksen yhteydessä myös heidän välillään. Ositusvaade oli ensimmäisen kerran esitetty vasta A:n jälkeen toimitetussa perinnönjakokokouksessa.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A:n kuolinpesän pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi määrätty asianajaja on perinnönjakokirjassa 27.12.2016 F:n ja A:n välisen osituksen toimittamista koskevan vaatimuksen osalta ratkaisunaan päätynyt siihen, että F:n ositusvaade oli prekludoitunut ja että ositus F:n ja A:n välillä oli siten tullut toimitetuksi.

F:n moitittua perinnönjakoa ja vaadittua edelleen osituksen toimittamista käräjäoikeus ei ole muuttanut pesänjakajan ratkaisun lopputulosta.

Hovioikeudessa on C:n valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, onko F ja siten myös C menettänyt oikeutensa vaatia omaisuuden ositusta F:n ja A:n välillä.

Sovellettavat säännökset

Avioliittolain 85 §:n mukainen oikeus vaatia ositusta avioliiton purkauduttua ei ole sidoksissa määräaikaan. Oikeus vaatia omaisuuden ositusta ei siten lähtökohtaisesti vanhene.

Korkein oikeus ei, toisin kuin käräjäoikeus on todennut, ole ottanut kantaa ositusvaateen menettämisen edellytyksiin. Ratkaisu KKO 2001:56 on koskenut ainoastaan sitä, kuuluiko kysymys ositusvaateen menettämisestä ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella pesänjakajan ratkaistaviin kysymyksiin.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että puoliso voi ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella menettää oikeutensa vaatia omaisuuden ositusta. Ajan kuluminen voi olla aihetodiste siitä, että henkilö on luopunut käyttämästä hänelle annettuja aviovarallisuusoikeuksia, passiivisuus taas merkki siitä, että omaisuus on sovittu ositetuksi ja kumpikin osapuoli on luopunut vaatimuksistaan toista kohtaan (Aarnio, Aulis – Helin, Markku: Suomen avioliitto-oikeus 1992 s. 144). Arvioitaessa sitä, mikä merkitys ajan kulumisella ja passiivisuudella on ositusvaateen esittämisen kannalta, huomiota on kiinnitettävä myös siihen, onko osituksen lykkääntymiselle ollut järkeviä syitä. Mikäli kysymys on avioliiton purkaantumisesta kuoleman johdosta, tavanomaista on, että lesken annetaan elää jakamattomassa pesässä, eikä ositusta toimiteta vielä hänen eläessään. Tällöin vuosikymmeniä kestänyt passiivinenkaan käytös ei välttämättä merkitse sitä, että puoliso olisi tarkoittanut luopua oikeudestaan vaatia ositusta. Toisin asiaa on sen sijaan aihetta arvioida silloin, kun kysymys on avioliiton purkautumisesta avioeron johdosta. Tällöin etenkin se, että puolisot ovat heti eron jälkeen vapaamuotoisesti jakaneet yhteisen irtaimiston ja muutoin pitäneet kumpikin oman omaisuutensa eikä kumpikaan ole tämän jälkeen esittänyt vaatimuksia toisiaan kohtaan, on saattanut synnyttää enemmän omistavalle puolisolle perustellusti käsityksen, että toinenkin puoliso on tyytynyt järjestelyyn. Jälkimmäisessä tapauksessa sen, joka väittää osituksen olevan edelleen toimittamatta, on esitettävä näyttöä siitä, että ositusta on vaadittu, mutta sitä ei ole vaatimuksesta huolimatta toimitettu. (Lohi, Tapani: Aviovarallisuusoikeus 2016 s. 391–393 ja Kangas, Urpo: Perhevarallisuusoikeus 2018 s. 185–186.)

Asian arviointi tässä tapauksessa

Hovioikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että ositusvaateen menettäminen voi ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi olla mahdollista. Ositusvaateen katsominen menetetyksi edellyttää kuitenkin painavia perusteita. Painavien perusteiden arvioinnissa on muun ohella otettava huomioon avioliiton purkautumisesta kulunut aika, ositusvaatimuksen esittämisen viivästymisen syyt, ositettavaksi vaadittavan omaisuuden laatu ja olosuhteet kokonaisuudessaan.

F:n ja A:n avioliitto on päättynyt avioeroon vuonna 1961. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin puolisoilla ei ole ollut koti-irtaimiston lisäksi muuta ositettavaa omaisuutta. On riidatonta, että avioeron jälkeen osituskirjaa ei ole laadittu. Riidatonta on myös, että vaatimus F:n ja A:n omaisuuden osittamisesta on ensimmäisen kerran esitetty A:n perinnönjakokokouksessa vuonna 2005.

C:n mukaan ositusta ei ollut vaadittu aiemmin, koska F:llä ei ollut yksinhuoltajana ollut voimavaroja ja taloudellista mahdollisuutta vaatia ositusta. F oli myös ajatellut, että ositus toimitetaan molempien kuoleman jälkeen, jolloin lapset saisivat osuutensa esineistä. F oli A:n jälkeen ollut uudelleen avioliitossa, joka oli niin ikään päättynyt avioeroon. Kyseisen avioeron jälkeen oli toimitettu ositus.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella puolisoiden omaisuus on muodostunut yksinomaan koti-irtaimistosta, eikä heillä ole ollut kiinteää omaisuutta. Kysymys ei siten ole ollut siitä, että omaisuuden ositus olisi jätetty tekemättä sen vuoksi, että puolisoille olisi avioerosta huolimatta jäänyt yhteistä omaisuutta tai sen vuoksi, että toinen puolisoista olisi perheen kanssa jäänyt asumaan yhdessä omistettuun asuntoon. Mikään asiassa ei viittaa siihenkään, että puolisoiden välille olisi avioeron jälkeen jäänyt muitakaan avoimia oikeudellisia kysymyksiä.

Hovioikeus toteaa, että ositusta koskeva vaatimus on esitetty ensimmäisen kerran yli 40 vuotta avioeron jälkeen. F ja hänen kuolemansa jälkeen myös hänen perillisensä ovat siten usean vuosikymmenen ajan olleet osituksen suhteen passiivisia. F ei ole vaatinut omaisuuden ositusta vielä toisen avioeronsa jälkeenkään. Hovioikeus katsoo, että A ja myöhemmin myös hänen perillisensä ovat näissä olosuhteissa perustellusti voineet olla siinä käsityksessä, että F on luopunut avio-oikeuteen perustuvista vaatimuksistaan. Asiassa ei ole tullut ilmi sellaisia syitä, joiden vuoksi vaatimuksen esittämisen lykkäämistä näin pitkäksi ajaksi voitaisiin pitää perusteltuna ottaen myös huomioon, että kysymyksessä on ollut ainoastaan koti-irtaimisto.

Johtopäätökset

Mainituilla sekä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoo, että F on passiivisuutensa ja ajan kulumisen perusteella luopunut oikeudestaan vaatia omaisuuden ositusta. Näin ollen myöskään hänen perillisellään C:llä ei ole oikeutta vaatia ositusta. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei siten ole.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Jukka Lindstedt
Hovioikeudenneuvos Satu Saarensola
Hovioikeudenneuvos Jaana Hemminki

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Heidi Karru

Ratkaisu on yksimielinen.