Itä-Suomen HAO 31.3.2026 886/2026

Asiassa oli kysymys siitä, oliko Rajavartiolaitos voinut valituksenalaisessa päätöksessä mainitsemillaan perusteilla jättää myöntämättä Jehovan todistajina toimiville valittajille rajavyöhykeluvan rajavartiolain 52 §:n 2 momentin nojalla.

Rajavartiolaitos antaa rajavyöhykeluvan rajavartiolain 52 §:n 2 momentin perusteella, jos siihen on asumisesta, työstä, ammatista, elinkeinosta, liiketoiminnasta tai harrastuksesta johtuva tai muutoin hyväksyttävä syy eikä luvassa annetun oikeuden käyttämisestä ilmeisesti aiheudu vaaraa rajajärjestyksen tai rajaturvallisuuden ylläpitämiselle. Rajavartiolaitoksella on siten asiassa harkintavaltaa. Rajavartiolaitoksen tulee lupaharkinnassaan varmistua siitä, että luvanhakijoita kohdellaan perustuslain 6 §:n edellyttämällä tavalla yhdenvertaisesti sekä hallintolain 6 §:n hallinnon oikeusperiaatteet ja erityisesti tasapuolisen kohtelun vaatimus huomioon ottaen. Rajavartiolaitoksen tulee harkinnassaan ottaa huomioon myös muut lainsäädännön asettamat reunaehdot. Näitä ovat muun ohella Rajavartiolaitoksen tehtäviksi säädetyt velvoitteet jäljempänä tarkemmin selostettavalla tavalla ja muutetussa rajajärjestyssopimuksessa (SopS 54/1998) säädetyt velvoitteet.

Hallinto-oikeus totesi, että valittajien rajavyöhykelupahakemuksen perusteena oli ollut Jehovan todistajille keskeinen Raamattuun perustuva ovelta ovelle tapahtuva saarnaamistyö. Rajavyöhykealueen ihmisille oli ollut tarkoitus tarjota ilmaista raamattukurssia ja mahdollisuutta keskustella Jehovan todistajien kanssa. Valittajat olivat siten esittäneet hakemuksensa perusteeksi uskontonsa harjoittamiseen keskeisesti kuuluvan ovelta ovelle -saarnaamistyön, johon vakiintuneesti kuuluu spontaani keskustelu uskontokuntaan kuuluvien ja siihen kuulumattomien välillä ja jota voitiin pitää rajavartiolain 52 §:n 2 momentissa tarkoitettuna muutoin hyväksyttävänä syynä. Näin ollen rajavartiolain 52 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen edellytys oli täyttynyt.

Hyväksyttävän syyn lisäksi rajavyöhykeluvassa annetun oikeuden käyttämisestä ei kuitenkaan saa rajavartiolain 52 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaisesti aiheutua ilmeistä vaaraa rajajärjestyksen tai rajaturvallisuuden ylläpitämiselle. Rajavartiolaitoksen tehtävänä on hallinto-oikeuden päätöksessä lain esitöistä (HE 6/2005 vp) selostetulla tavalla muun ohessa ylläpitää sen valvottavaksi säädetyn lainsäädännön noudattamista ja suojata yhteiskuntaa laittomalta maahantulolta sekä vakavilta turvallisuusuhilta. Rajavartiolaitos vastaa osaltaan niistä Euroopan unionin ulkorajoilla suoritettavista toimenpiteistä, joilla turvataan alueen olojen vakautta ja sisäistä turvallisuutta. Rajavartiolaitoksen on lupaharkinnassaan otettava huomioon yksittäisen luvan sijasta rajavyöhykeluvat kokonaisuutena, sillä oleskelun ja liikkumisen lisääntyminen rajavyöhykkeellä lisää Rajavartiolaitokselle tehtäviä ilmoituksia ja tekniseen valvontaan liittyviä hälytyksiä. Rajavartiolaitoksen saamat ylimääräiset tehtävät vaikeuttavat osaltaan rajaturvallisuuden ylläpitämistä. Myös rajaturvallisuustilanteessa tapahtuneilla merkittävillä muutoksilla vuoden 2023 lopussa ja vuoden 2024 alussa oli Rajavartiolaitoksen esikunnan antaman lausunnon mukaan ollut asiassa merkitystä.

Hallinto-oikeus totesi, että Rajavartiolaitos oli siten voinut asiaa kokonaisuutena arvioidessaan katsoa, ettei rajavyöhykelupaa voida rajajärjestyksen ja -turvallisuuden ylläpitämisen varmistamiseksi myöntää ja että hakemuksessa tarkoitettu oleskelu rajavyöhykkeellä olisi saattanut johtaa rajatapahtuman aiheutumiseen ja siten heikentää rajajärjestystä. Näin ollen rajavartiolain 52 §:n 2 momentin toisen virkkeen edellytys ei ollut täyttynyt.

Vaikka valituksenalaisella päätöksellä rajoitettiinkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja Suomen perustuslaissa turvatun uskonnon- ja sananvapauden harjoittamista rajavyöhykealueella, voitiin rajoituksen katsoa kuitenkin olevan nyt ratkaistavana olevassa asiassa uskonnon- ja sananvapauden kannalta hyväksyttävä. Rajoitus oli ollut myös oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden eli rajajärjestyksen ja rajaturvallisuuden ylläpitämiseen nähden. Valituksenalaista päätöstä ei siten ollut pidettävä valituksessa esitetyillä perusteilla rajavartiolain, Suomen perustuslain 11 ja 12 §:ien, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan, 9, 10 ja 14 artiklan sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 18, 19 ja 26 artiklan vastaisena.

Yhdenvertaisuusperiaate ja tasapuolisen kohtelun vaatimus edellyttävät, että Rajavartiolaitos kohtelee samassa asemassa olevia luvan hakijoita samalla tavoin. Asiassa ei ollut tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella menettely päätöksenteossa ei olisi ollut sillä tavalla tasapuolista kuin hallintolain 6 §:ssä edellytetään. Valituksenalaista päätöstä ei ollut pidettävä valittajien esittämillä perusteilla yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena.

Luottamuksensuojan periaate ei estä viranomaista muuttamasta vakiintunutta käytäntöä, mikäli muuttamiselle on olemassa oikeudellisesti hyväksyttävät perusteet. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa rajaturvallisuustilanne Suomen ja Venäjän välisellä maarajalla oli Rajavartiolaitoksen esikunnan antamasta lausunnosta tarkemmin ilmenevällä tavalla muuttunut merkittävästi viimeisten vuosien aikana. Vieraan valtion viranomaisten tai muiden toimijoiden vaikutuksesta tapahtuvan sääntöjenvastaisen maahantulon (välineellistetty maahantulo) oli katsottu muodostavan vakavan uhkan Suomen kansalliselle turvallisuudelle sekä yleiselle järjestykselle. Lupakäytännön muuttamiselle oli siten ollut oikeudellisesti hyväksyttävät perusteet. Se, että valittajilla ja kahdella muulla Jehovan todistajiin kuuluneilla henkilöillä oli aiemmin ollut valituksessa mainitut alueet käsittävä rajavyöhykelupa, ei ollut luonut valittajille hallintolain 6 §:ssä säädettyä oikeusjärjestykseen perustuvaa oikeutettua odotusta saada vastaava rajavyöhykelupa nyt käsiteltävänä olevassa asiassa.

Valituksessa ja vastaselityksessä mainitut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut eivät ole olleet tosiseikoiltaan rinnastettavissa valituksenalaiseen päätökseen, eikä valituksenalainen päätös siten ole ollut niistä ilmenevien oikeusohjeiden vastainen.

Edellä lausutuilla perusteilla Rajavartiolaitos oli voinut jättää sillä olevan harkintavallan nojalla myöntämättä Jehovan todistajina toimiville valittajille rajavyöhykeluvan rajavartiolain 52 §:n 2 momentin perusteella, eikä valituksenalaista päätöstä ollut syytä muuttaa.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeustuomarit Minna Iivanainen, Hertta Karppola ja Marjo Wenho. Asian esittelevä jäsen Marjo Wenho.

Päätös ei ole lainvoimainen.