Kirjoittaja Katja Mäki

Julkaistu 13.12.2022

Käräjätuomari oikeuspsykologian opintiellä

”Oikeuspsykologia tutkii, miten psykologisia tutkimustuloksia ja psykologista osaamista voidaan soveltaa rikostutkinnassa ja oikeudellisissa prosesseissa.” Näin alkaa Åbo Akademin oikeuspsykologian erikoistumiskoulutuksen 2021-2023 opinto-opas, jonka myötä kalenteriin tuli kerta heitolla kahdeksi vuodeksi merkintöjä siitä, milloin tulisin olemaan seminaaripäivässä Helsingissä ja milloin pienryhmäopetuksessa Zoomissa.

Kerrankin täyttelin kalenteriani tuntematta pienintäkään ahdistusta. Olin jo pidempään haaveillut oikeuspsykologian opinnoista. Siihen tuli realistinen mahdollisuus, kun Tuomioistuinvirasto vuonna 2021 lisäsi oikeuspsykologian erikoistumiskoulutuksen osaksi tuomareiden koulutusohjelmaa. Tartuin tilaisuuteen ja huolellisesti laadittu hakemus tuotti tulosta. Tunsin suurta iloa, kun sähköpostiin keväällä 2021 kilahti ilmoitus: minut oli valittu mukaan.

Opettajat ja oppilaat. Oikeuspsykologian erikoistumiskoulutus (ERKO) on nyt kolmatta kertaa toteutettava moniammatillinen ja kaksikielinen koulutus (30 op), jota Åbo Akademi koordinoi. Vuosikurssille 2021-2023 valittiin 36 opiskelijaa. Kun tapasimme elokuussa 2021 ensimmäisenä seminaaripäivänä Tekniska Saletin tiloissa Helsingissä, kasvot vielä maskien takana piilossa, oli tunnelma odottava ja innostunut. Mukana kurssilla on kymmenkunta tuomaria eri tuomioistuimista, asianajajia/avustajia, poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä sekä erilaisissa organisaatioissa ja tehtävissä työskenteleviä psykologeja ja lääkäreitä. Ryhmäytyminen tuntui koronarajoitusten jälkeen aivan erityiseltä.

Koulutusta vetää kokenut joukko oikeuspsykologian ammattilaisia, joten olemme hyvissä käsissä.

Oppiaine. Oikeuspsykologia on poikkitieteellinen ala, jossa psykologista tietoa sovelletaan oikeudellisessa ympäristössä. Koulutuksessa olen luentojen ja tehtävien kautta ymmärtänyt, miten erilainen tiede oikeuspsykologia on kuin oikeustiede ja miten eri tavoin sen tutkijat lähestyvät tutkimuskohdettaan kuin esimerkiksi lainoppia tutkivat oikeustieteilijät tai me lakia soveltavat ja tulkitsevat tuomarit. Oikeuspsykologia on empiirinen tiede, joka perustuu pitkälti hypoteeseihin ja kokeelliseen tutkimukseen. Eroavuuksista huolimatta psykologia ja oikeustiede katsovat omista lähtökohdastaan ikään kuin samaan suuntaan. Kohteena on sama ilmiö: ihmisen mieli ja käytös. Lainsäädäntö ulottuu lähes kaikkeen ihmisten toimintaan ja psykologista tutkimustietoa ja kokemussääntöjä voidaan hyödyntää oikeusprosesseissa monin tavoin.

Osiot. Kopioin tähän opinto-oppaasta koulutuksen osiot. Niitä vilkaisemalla huomaa, miten moniin ja erilaisiin asioihin oikeuspsykologia liittyy.

OSIO 1: Johdanto oikeuspsykologiaan ja oikeuspsykologisia kysymyksenasetteluja (3 op)
OSIO 2: Rikollisuuden syyt (3 op)
OSIO 3: Todistajanpsykologia (3 op)
OSIO 4: Oikeuspsykologian soveltaminen esitutkinnassa (2 op)
OSIO 5: Päätöksenteko ja kulttuuriset tekijät (5 op)
OSIO 6: Oikeuspsykologiset arviot oikeusprosessissa: Mielentilatutkimukset ja vaarallisuuden arviointi (3 op) sekä Asiantuntijuus (3 op)
OSIO 8: Rikoksen vaikutus uhriin ja tekijään sekä uusintarikollisuuteen vaikuttaminen (3 op)
OSIO 9: Lapsiin ja nuoriin liittyviä oikeuspsykologisia kysymyksiä (3 sp)
OSIO 10: Siviiliprosesseihin liittyviä erityispiirteitä (2 op)
Loppuosio: Tulevaisuuden oikeusprosessi.

Opiskelusta. Osio 6 eli asiantuntijuus on loppusuoralla tätä kirjoittaessani. Seminaaripäivien luennoitsijat ovat tempaisseet mukaansa aiheesta kuin aiheesta ja pienryhmissä on pureuduttu omatoimisesti tehtävien ja niistä käytävän keskustelun kautta käsiteltävänä olevaan teemaan. Teemme kaikki työtä oikeudellisten asioiden parissa, mutta katsomme niitä eri näkövinkkeleistä. Siksi keskustelu on ollut rikasta ja omaan työhön on saanut toisten ammatillisen osaamisen ja kokemusten kautta uutta arvokasta näkökulmaa. On ihan parasta, kun opimme kaikki toinen toisiltamme.

Opiskeluun kuuluu riita- ja rikosoikeudenkäynnin seuraaminen ja raportin kirjoittaminen niistä, joten ne, joiden työtehtäviin oikeudenkäynnit eivät kuulu, pääsevät tutustumaan prosessiin.
Opiskelu vaatii itsenäistä työskentelyä. Luettavana on runsaasti alan kirjallisuutta ja Moodlessa on kustakin osiosta oma kuvakkeensa ja niiden takana runsaasti opintomateriaalia: videoluentoja, artikkeleita ja testejä, jotka pitää läpäistä päästäkseen eteenpäin. Työn, opintojen ja arjen yhteensovittaminen on ollut paikoitellen melko haastavaa, joten ilman tuota valvontaa olisin todennäköisesti pulassa.

Jokainen opiskelija kirjoittaa koulutuksen aikana yksin tai yhdessä lopputyön valitsemastaan aiheesta, joten omaan kiinnostuksen kohteeseen pääsee kouluttajien ohjauksessa perehtymään syvällisemmin. Työ on minulla alkutekijöissään, joten haastavin osuus on vielä edessä. Aikaisempien vuosikurssien lopputöitä voi käydä lukemassa osoitteessa: https://legalpsy.fi/fi/erikoistumiskoulutus/erikoistumiskoulutuksen-lopputoitaAvautuu uuteen välilehteen

Opitun soveltaminen oikeussalissa. Koulutuksen tavoitteena on opitun soveltaminen omaan työhön. Työtehtäviini käräjäoikeudessa kuuluu rikos- ja riita-asiat sekä pakkokeinoasiat. Opitun soveltaminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea opitun tiedon soveltamista prosessinjohtamiseen ja ratkaisuharkintaan. On ollut terveellistä katsoa omaa työtä muusta kuin tutusta perspektiivistä. Opiskelu on haastanut tarkastelemaan kriittisin silmin oikeudenkäyntiä prosessina ja pistänyt miettimään, miten monimutkainen järjestelmä oikeudenkäynti lopulta onkaan.

Ensinnäkin. Se, miten tuomioistuin ratkaisee asian, voi vaikuttaa monin konkreettisin tavoin ihmisten elämään. Oikeussali on aika kolkko paikka, ja asianosaiset ovat aina konfliktin keskellä, ja odottavat ratkaisua. Tilanne on väistämättä jännittävä ja stressaava. On rankkaa yrittää palauttaa pitkän ajan jälkeen käsittelyn kohteena olevia tapahtumia mieleen. On tärkeää, että kuultavat saavat ensin rauhassa kertoa omin sanoin tapahtumista. Pahimmillaan on muisteltava esimerkiksi väkivaltaa tai muita traumaattisia tai vaikeita henkilökohtaisia kokemuksia samalla, kun vastapuolen avustaja pyrkii vastakuulustelussa horjuttamaan kysymyksillään kertomuksen luotettavuutta.

Hyökkäävä tai painostava kysely ei oikeuspsykologisen tutkimuksen valossa tuota parasta mahdollista kertomusta. Pahimmillaan henkilö menee kokonaan lukkoon ja olennainen jää kertomatta. Vastakuulustelussa johdattelu on tietyissä rajoissa sallittua, mutta kuultavan kertomuksen luotettavuutta voi selvittää ystävällisesti ja kunnioittaen. Ja usein niin onneksi tapahtuukin. Erään rikosistunnon päätteeksi vastaajan avustaja sanoi vielä salista lähtiessään erikseen asianomistajalle, että hän toivoo myös tälle kaikkea hyvää, ja totesi vielä uudelleen, että ne hankalat kysymykset, joita hän esitti, johtuivat hänelle oikeudenkäynnissä kuuluvasta tehtävästä puolustaa vastaajaa. Avustaja toimi ystävällisesti ja huomaavaisesti, eikä se ollut keneltäkään pois.

Oikeudenkäynti on aina siihen osallistuvien välisen vuorovaikutuksen summa. Jokainen osallinen voi vaikuttaa vuorovaikutuksen laatuun omalla käyttäytymisellään ja toiminnallaan ja tuomarilla on vastuu tästä myös prosessinjohdon keinoin. Kokemus siitä, että on tullut aidosti kuulluksi, ja kunnioittavasti kohdelluksi, on tärkeää sekä ihmisten itsensä että heidän tuomioistuinta kohtaan kokemansa luottamuksen kannalta. Ruuhkan ja kiireen keskellä on erityisen tärkeä muistutella tästä itseään.

Toiseksi. Käräjätuomari kuuntelee työssään asianosaisten ja todistajien kertomuksia ja arvioi niiden luotettavuutta ja merkitystä asiaa ratkaistessaan. Oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevat säännökset luovat raamit näyttöharkinnalle, mutta ne eivät oikeastaan kerro mitään siitä, miten kertomuksen luotettavuus voidaan varmistaa. Tarvitaan oikeuspsykologista tietoa siitä, miten havaitsemme tapahtumia, tallennamme niitä muistiin ja palautamme niitä muistista.
Oikeussalissa ollaan jutussa kuin jutussa lähes poikkeuksetta tilanteessa, jossa kuultava sanoo, ettei hän muista asiasta oikein mitään tai että hänen muistikuvansa eivät ole ainakaan kovin tarkkoja tai varmoja. Unohtaminen on osa luonnollista aivojen toimintaa. On haastavaa, jos oikeuden edessä pitää kertoa tapahtumista, joista on kulunut parhaimmissakin tilanteissa jo useita kuukausia tai, kuten tavallista, vuosi tai vuosia. Hyvin usein kuultava sanookin hieman epätoivoisena kertoneensa poliisikuulustelussa sen, mitä tapahtumista tiesi, että katsokaa sieltä! Kuultavalle voi olla hyvin hämmentävää, kun tuomari kertoo, että oikeudessa ei saa lukea poliisikuulustelusta laadittua esitutkintakertomusta, vaan kertomus pitää yrittää antaa suullisesti. On pinnisteltävä, jos kuitenkin jotakin muistaisi.

Järjestelmämme lähtee siitä, että oikeudenkäynti on suullista ja sillä tavoin välitöntä, että kertomukset annetaan oikeuden istunnossa. Rikosasioissa poliisi on kuulustellut henkilöt, mutta esitutkintakertomus saadaan ottaa tarkasteltavaksi vain lain sallimissa tilanteissa. Siihen voidaan viitata, jos kuultava kertoo tapahtumasta oikeudessa eri tavalla tai jos hän ei anna kertomusta. Kun ei muista, jää kertomus antamatta, ja kun muistaa väärin, on kertomus muuttunut. Syyttäjä ja muut asianosaiset saavat tällöin vedota esitutkintakertomukseen, mutta vain siihen osaan asiaa, josta kuultava ei ole kertonut mitään tai josta hän on kertonut oikeudessa toisin kuin esitutkinnassa. Tuomari saa sitten kertomuksen luotettavuutta arvioidessaan ottaa huomioon vain nämä kohdat, joihin asianosaiset ovat viitanneet. Pahimmillaan tästä seuraa se, että jokainen osapuoli poimii esitutkintakertomuksesta virkkeitä, jotka parhaiten tukevat omaa näkemystä asiasta. Syntyy pirstaleinen kertomus, jonka luotettavuutta on entistä vaikeampi arvioida.

Oman lisähaasteensa tuottaa se, että esitutkintakertomus ei ole autenttinen kertomus sanasta sanaan, vaan poliisin kirjaus kuulustelusta, joka on suoritettu poliisilaitoksella, tai melko usein myös puhelimitse tai sähköpostitse. Tuomarin tehtävässä olen vuosien aikana nähnyt lukuisia esitutkintakertomuksia. Osa niistä on laadittu varsin huolellisesti, mutta joukkoon mahtuu myös useita yhteenvedon omaisia kuulustelukertomuksia, joista ei käy ilmi, minkälaisten kysymysten ja vastausten tai keskustelun perusteella paperille päätynyt kertomus on syntynyt.

Kuulustelupöytäkirjaan merkitään aina kuulustelun kesto, ja joskus se on ollut vain hyvin lyhyt hetki, jossa kuultavalle on esitetty muutama kysymys. Oikeudessa kuultava voi sitten sanoa, ettei minulta kysytty tätä, kun häneltä oikeudessa tivataan, miksi hän kertoo asiasta vasta nyt.

Olin joitakin vuosia sitten itsekin ensimmäistä kertaa elämässäni poliisin kuultavana asianomistajana erään vangitsemisasian käsittelyssä sattuneesta uhkauksesta. Kuulustelussa tuntui vähän samalta kuin lääkärin vastaanotolla, kun istun tuolilla selittämässä oireita ja lääkäri näpyttelee potilaskertomusta koneellaan. Huomasin tuolloin, miten vaikea minun oli muistaa uhkauksen yksityiskohtia, ja miten helposti kertomukseeni oli tulla kirjaamisen myötä tahattomasti virheitä. Tuntui kiusalliselta korjauttaa tulostettua kertomusta ennen kuulustelupöytäkirjan allekirjoittamista. Kuulustelijan tehtävä ei ole helppo homma, on keskityttävä asiaan, kuultavaan ja samalla ehdittävä kirjaamaan tämän puheesta kaikki olennainen ylös.

Kolmanneksi. Erikoistumiskoulutuksen luennot todistajanpsykologiasta ovat lisänneet tietoa ja ymmärrystä siitä, miten tärkeää näytön arvioinnissa on kiinnittää huomiota juuri kertomuksen syntytapaan. Vaikka kuultava kertoisi asiat aidosti niin kuin hän ne muistaa, voivat erilaiset virhelähteet vaikuttaa kertomuksen sisältöön. Muistitutkijat ovat kokein osoittaneet, että muistimme altistuu helposti tiedolle, joka annettaan alkuperäisen havainnon jälkeen. Havaitun tapahtuman jälkeen joltain toiselta asiaan liittyvältä henkilöltä tai kuulustelijalta, tai vaikkapa mediasta saatu tieto, voi sekoittaa muistikuvia. Luennolla muistia verrattiinkin osuvasti rikostutkinnassa taltioituun sormenjälkeen, jonka voi helposti tahria.

Oikeussalissa ja sitä edeltävässä rikostutkinnassa ei ole riittävää, mitä kysymme, vaan miten kysymme. Helsingin Sanomat julkaisi 14.11.2022 oikeuspsykologi, psykologian tohtori Hanna Lahtisen haastattelun, jossa kerrotaan kansainvälisesti laajalti käytössä olevista kuulustelumenetelmistä. Erityisesti asianomistajien ja todistajien kuulemista varten on kehitetty kognitiivinen haastattelu, jossa korostuu luottamuksen rakentaminen kuultavan ja kuulustelijan välille, ja jossa avoimin kysymyksin pyritään saamaan kuultavasta mahdollisimman paljon tietoa ilman johdattelua tai keskeyttämistä. Kuuntelu, toimiva vuorovaikutus ja ammattitaitoiset kysymykset prosessin eri vaiheissa turvaavat sitä, ettei muisti tahriinnu ja että tuomioistuin voi ratkaista asian mahdollisimman oikean tiedon varassa. Avointen kysymysten esittäminen ei ole kuitenkaan ihan helppo juttu. Siihen me oikeudenkäyntien parissa työskentelevät tarvitsemme koulutusta ja harjoitusta.

Opintie jatkuu, mutta selvää on, että oikeuspsykologian erikoistumiskoulutus on tarpeellinen, ellei välttämätön, ammattitaidolla laadittu kokonaisuus. Suosittelen sitä lämpimästi kollegoille, ja toivon, että se juurtuu pysyväksi osaksi tuomareiden koulutusohjelmaa.