Arkikielessä on selvää, että henkilö, joka potkii, lyö tai retuuttaa toista henkilöä, tekee tekonsa toiminnastaan tietoisena eli tahallisesti.

Oikeudessa joudutaan usein arvioimaan tahallisuutta paitsi itse tekemisen, myös seurauksen osalta. Pahoinpitely sisältää (vain) väkivallan tekemisen, tappo puolestaan väkivallanteon ja siitä seuraavan kuoleman. Oikeudellisen tahallisuuden tulee kattaa molemmat tappoon liittyvät elementit, jotta kysymys olisi taposta.

Jos tekijä ei ole voinut ymmärtää seurauksen olevan vähintäänkin varsin todennäköinen lopputulema hänen toiminnastaan, ei häntä myöskään rangaista tahallisesta seurauksen aiheuttamisesta. Se ei silti tarkoita, etteikö tekijä voisi olla rikosvastuussa uhrin menehtymisestä, mutta silloin ”ei-tahallisena” eli kuoleman tuottamuksena.

Tahalliset väkivaltarikokset (Uppsåtliga våldsbrott)

Pahoinpitely, tappo ja murha ovat rikoksia, joista tuomitseminen edellyttää tekijältä tahallisuutta. Tahallisuuden tulee kattaa koko teko eli myös todettu seuraus eli uhrin kuolema tai vahingoittuminen.

Pahoinpitelynä (misshandel) tuomitaan toiseen kohdistettu ruumiillinen väkivalta. Pahoinpitelyn pitää olla tehty tahallisesti eli tarkoituksessa vahingoittaa. Jos tahallisuus vahingoittamiseen puuttuu ja toista on vahingoitettu huolimattomuudesta, ei kyseessä ole pahoinpitely, vaan vammantuottamus. Pahoinpitely voi olla törkeä. Teon törkeys liittyy usein raakaan tekotapaan tai aseen käyttöön, mutta pahoinpitelyn tuomitsemiseen törkeänä edellytetään lisäksi, että teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko on 1-10 vuotta vankeutta.

Taposta (dråp) taas tuomitaan se, joka tahallaan tappaa toisen. Rangaistus on vähintään 8 vuotta vankeutta. Tekijällä on täytynyt aikoa surmata uhri tai hänen on pitänyt pitää kuolemaa vähintäänkin varsin todennäköisenä seurauksena teostaan.

Murha (mord) on tahallisen henkirikoksen törkeä eli vakavin muoto. Törkeys syntyy oikeuskäytännössä tavanomaisesti suunnitelmallisuuden tai erityisen raakuuden tai julmuuden perusteella. On syytä huomata, että pelkkä tekotapaan liittyvän lisäedellytyksen täyttyminen ei riitä, vaan teon tulee myös kokonaisuutena arvostellen olla törkeä. Tämä tarkoittaa sitä, että raaka tai julma hengenriisto voi tulla tuomituksi tappona, jos törkeysarvostelu ei olosuhteiden vuoksi kokonaisuutena nouse murhan tasolle. Murhasta tuomiotaan elinkautinen, tai jos tekijään sovelletaan alennettua rangaistusasteikkoa, vankeutta enintään 12 vuotta.

Tahallisuuden asteista (Om uppsåtets grader)

Rikosoikeudellista tahallisuutta on eri asteista. Voidaan puhua suoranaisesta tahtotilasta, jolla tekijä nimenomaisesti tavoittelee lopputulosta eli toisen hengen riistämistä (tarkoitustahallisuus, direkt uppsåt). Tekijä on tarkoittanut tappaa uhrin. Tekijä huutaa ”Kuole!” ja laukaisee aseen kohti uhria. Surmaamistahallisuudesta ei jää epäilystä.

On kuitenkin tilanteita, joissa tekijän tahdon arvioiminen on vaikeampaa.

Lain mukaan tahallisiksi katsotaan myös teot, joissa tekijä ei ole suoraan toivonut tai tarkoittanut seuraamuksen syntyvän, mutta joissa hän on pitänyt seurauksen (esimerkiksi kuoleman) aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Jotta ihmistä voidaan pitää vastuussa tahallisista tekemisistään, on siis kyettävä osoittamaan, että hän on ymmärtänyt oikein tekonsa vaikutukset.

Todennäköisyystahallisuutta (sannolikhetsuppsåt) kutsutaan tahallisuuden alimmaksi asteeksi. Tällöin tekijä ei tavoittele laissa kuvatun seurauksen aiheuttamista, eikä pidä seurauksen aiheutumista varmana. Hän kuitenkin pitää seurauksen syntymistä varsin todennäköisenä.

Tämä tahallisuuden alin aste on kuitenkin vaikea ja kaikkea muuta kuin täsmällinen määritellä. Läheskään aina ei ole selviä ulkoisia signaaleja tekijän tahdosta, eikä tekotapakaan välttämättä suoraan tällaisesta aikomuksesta viesti.

Jälkikäteen oikeudessa joudutaan arvioimaan, onko tekijä ymmärtänyt jonkin tietyn seurauksen varsin todennäköisesti aiheutuvan hänen menettelystään.

Esimerkkinä: Yksi tarkoituksellinen nyrkinisku, jonka seurauksena uhri kaatuu, lyö päänsä ja kuolee. Onko tekijä syyllistynyt tappoon eli onko nyrkillä uhria lyövän tullut ymmärtää, että kuolema on lyönnin varsin todennäköinen seuraamus? Mitkä seikat tätä osoittavat? Vai, ulottuuko hänen tahallisuutensa vain itse lyömiseen, jolloin hänen menettelynsä voitaisiin tuomita pahoinpitelynä?

Tällaisia kysymyksiä tuomioistuin joutuu aina arvioimaan tapauskohtaisesti, oikeudenkäynnissä annetun näytön ja selvityksen perusteella. Tahtotilasta tai ymmärryksestä esitettävät seikat voivat olla moninaisia, ja ne voivat vaikuttaa samaan suuntaan tai toistensa vaikutusta laimentaen.

Jos ei ole riittävää näyttöä siitä, että tekijä on nimenomaisesti tavoitellut uhrin kuolemaa tai että hän on ainakin mieltänyt sen varsin todennäköisesti seuraavan teostaan, tekijää ei tuomita tahallisesta hengenriistosta (taposta taikka murhasta). Näin siksi, että tekijä voidaan tuomiota siitä teosta, jonka hänen tahallisuutensa kattaa. Tahattomasti aiheutettu seuraus voi tosin tulla itsenäisesti arvioitavaksi. Tästä tarkemmin seuraavassa.

Tuottamus- eli huolimattomuusvastuu toisen kuolemasta (Vållande - oaktsamhetsansvar för annans död)

Pääsäännön mukaan teot voivat olla rangaistavia yllä kuvatuin tavoin vain tahallisesti tehtyinä. Poikkeuksena tästä rikoslaissa on kriminalisoitu myös eräät sellaiset teot, joiden osalta ei edellytetä tahallisuutta, vaan niin sanottua tuottamusta eli huolimattomuutta.

Henkilö, joka on aiheuttanut ihmisen kuoleman, voikin olla siitä rikosvastuussa vaikkei hän olisi tällaista seurausta tahallisesti tarkoittanutkaan. Tällaisissa tilanteissa kuolema on tyypillisesti seurausta tekijän jonkinlaisesta laiminlyönnistä. Jos oikeus toteaa henkilön huolimattomuudellaan aiheuttaneen toisen kuoleman, hänet tuomitaan kuolemantuottamuksesta (dödsvållande). Jos tämä huolimattomuus on törkeää ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, tekijä tuomittaan törkeästä kuolemantuottamuksesta (grovt dödsvållande). Rangaistus törkeästä kuolemantuottamuksesta on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

Tuottamuksen moitittavuutta arvioidaan aina teon ominaispiirteiden perusteella.

Mitä tämä tarkoittaa?

Kuolemaan johtaneen väkivallan tekijän syyksi voidaan siis näytöstä riippuen lukea tahallisena tekona: 1) tappo, 2) murha, tai 3) pahoinpitely ja kuolemantuottamus.

Tappo käsittää tahallisen väkivallan ja nimenomaisen tarkoituksen tappaa tai ainakin käsityksen kuolemasta menettelyn varsin todennäköisenä seurauksena. Jos tappo tehdään tietyin erityisedellytyksin ja se on myös kokonaisarvostelun perusteella törkeä, tekijä tuomitaan murhasta.

Mikäli taas tahallisuuden näytetään ulottuvan vain väkivaltaan ilman edellä kerrottua nimenomaista tarkoitusta surmata uhri, mutta tekijän katsotaan olevan tuottamuksellisesti eli huolimattomuudesta vastuussa uhrin kuolemasta, tekijä tuomitaan tahallisesta pahoinpitelystä ja sen lisäksi kuolemantuottamuksesta.

Esimerkinomaisesti voidaan ajatella tapausta, jossa henkilö, kuljettaessaan osittain jäisellä ja vilkkaasti liikennöidyllä tiellä vahvassa humalatilassa ja kovalla nopeudella henkilöautoa menettää tien kaarteessa auton hallinnan seurauksin, että se suistuu sivuluisussa linja-autonpysäkin levennykselle, jossa on lapsia. Auto törmää lapsiin, jotka saavat surmansa. Ajaja tuomittaisiin luonnollisesti useista rikoksista, kuten ainakin rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, mutta arvioitavaksi tulisi myös se, oliko kuski piittaamattomuudellaan eli rikkomalla liikennesääntöjä aiheuttanut sivullisten kuoleman huolimattomuudellaan (kuolemantuottamus), vai, onko hänen tullut mieltää sivullisten kuoleman olleen todennäköinen seuraus hänen toiminnastaan (tappo)? Rajanveto ei ole helppo.

Mikä on teko? Entä rikosoikeudenkäynnin kohde?

Kuten alussa totesin, arkikielen ja oikeudellisen kielen välillä on tärkeitä eroja. Tahallisuuskäsitteen lisäksi myös se, mitä tarkoitetaan ”teolla”, saattaa poiketa näiden välillä.

Arkikielessä ymmärrämme usein teoksi koko sen tapahtumaketjun, josta poliisi tai tiedotusvälineet ovat asian tiimoilta kertoneet. Oikeudenkäynnissä ei tyypillisesti kuitenkaan käsitellä, arvioida, moitita tai ratkaista kaikkea asiaan liittyvää ja todellisuudessa tapahtunutta seikkaa tai jokaista yksityiskohtaa. Oikeudessa teolla tarkoitetaan tavallisesti vain sellaista tapahtumakokonaisuuden osaa, joka syyttäjän mukaan muodostaa rikoksen ja jonka perusteella vaaditaan tekijälle rangaistusta.

Rikosoikeudenkäynnissä asiat käsitellään vain siinä laajuudessa kuin se on syyttäjän esittämän syytteen kannalta tarpeen ja vain sen aineiston perusteella, joka oikeudelle esitetään. Oikeudenkäynti ei siis yleensä käsitä läheskään kaikkea sitä, mitä poliisitutkinnassa on selvitelty, vaan oikeuden arvioitavaksi tuotu asia on vahvasti suppiloitunut syyttäjän syyteharkinnan ja syytteen perusteella ja täsmentyy siitä entisestään puolustuksen kannanottojen ja vastaväitteiden perusteella. Oikeudellisena tekona käsitelläänkin tyypillisesti vain hetki, tapahtuma tai tilanne, jolloin väkivaltaa tapahtuu.

Yleensä sillä, mitä ennen ja jälkeen teon tapahtuu tai miten tekijä tekoonsa suhtautuu, ei ole merkitystä arvioitaessa onko teko eli itse tekeminen muodostanut rikoksen.

Rikosoikeudesta puhuttaessa on lisäksi syytä muistaa, että moitearvostelu kohdistuu juuri tekoihin ja tekemisestä ilmenevään tekijän syyllisyyteen. Tuomioita ei siis jaella tekijän henkilön luonteen, hänen epätäydellisyyksiensä, ajatustensa, mieltymystensä, taustansa, olosuhteidensa tai ominaisuuksiensa perusteella. Teon taikka tekijöiden moraalinen arvottaminen ei kuulu tuomioistuimille.

Tuomioistuimen tehtävänä on siis arvioida osoittaako oikeudenkäynnissä esitetty näyttö vastaajan tekemisistä sen, että vastaaja on syyllistynyt lain mukaan rangaistavaan tekoon, josta syyttäjä on hänelle nimenomaisesti vaatinut rangaistusta. Tahallisten rikosten osalta tekijän tahallisuuden tulee kattaa kaikki teon ja sen mahdollisen seurauksen elementit. Syylliseksi toteaminen edellyttää aina, ettei syytteessä kuvatun, joko tahallisen tai tuottamuksellisen teon tekemisestä jää järkevää epäilyä.

Nina Immonen, käräjätuomari, mediatuomariverkoston jäsen

Kun puhutaan rikosoikeudenkäynneistä, on hyvä muistaa muutama toimintaa ohjaava perusasia:

• Käsiteltävä rikosasia ei ole vain syyte, vaan se kokonaisuus, joka vastaajien kantojen ja uhrin mahdollisten lisävaatimusten perusteella muodostuu oikeudenkäynnin kohteeksi. Tuomioistuimella ei ole oikeutta ulottaa käsittelyä tai ottaa kantaa muihin kysymyksiin kuin näihin.
  
  
• Rikosasia ratkaistaan yksinomaan sen todistelun valossa mitä tuomioistuimelle tuodaan ja oikeudenkäynnissä esitetään. Joskus näyttöä on hyvin niukasti.
  
  
• Tuomioistuin ottaa puolueettomasti vastaan jokaisen asiaan osallisen näkemyksen.
  
  
• Syyttäjän velvollisuus on esittää riittävä näyttö (syyttäjän näyttötaakka). Syytetyn ei siis tarvitse todistaa olevansa syytön, vaan hän voi pysyä passiivisena.
  
  
• Esitutkinnassa annetut kertomukset eivät sellaisenaan ole todisteena oikeudessa.
  
  
• Rikosoikeudessa vallitsee periaate, jonka mukaan pitää päätyä vastaajalle myönteiseen lopputulokseen silloin, kun puntit ovat tasan. Syyttäjän tulee näytöllään vakuuttaa tuomioistuin siitä, ettei vastaajan syyllisyydestä jää järkevää epäilyä. Epäselvissä tilanteissa tuomitaan vastaajan eduksi.
  
  
• Syyksiluetusta tai -luetuista rikoksista määrätään lain ja oikeuskäytännön mukaiset rangaistukset ja muut seuraamukset, kuten esimerkiksi vahingonkorvaukset.