Hartikainen: Tuomioistuimiin kohdistuu odotus siitä, että totuus selviää aina viimeistään oikeudenkäynnissä. Termit aineellinen ja prosessuaalinen totuus eivät ole välttämättä tuttuja muille kuin juristeille. Mitä sinun mielestäsi tarkoitetaan aineellisella ja prosessuaalisella totuudella?

Vanhanen: Tyypillisesti puhuttaessa aineellisesta ja prosessuaalisesta totuudesta ne liitetään todisteluun oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäynnissä pyritään selvittämään se, mitä on oikeasti tapahtunut. Tämä on pyrkimystä saada selville aineellinen totuus eli yksi ja ainoa totuus. Osapuolet esittävät todisteita ja pyrkivät osoittamaan niillä oman näkemyksensä oikeaksi ja saamaan vaatimuksensa hyväksytyksi. Ihanteellisessa maailmassa todisteita on runsaasti saatavilla, ne ovat yksiselitteisiä tai ainakin informatiivisia ja niistä rakentuu johdonmukainen kokonaisuus siitä, mitä arvioitavana olevassa asiassa on tapahtunut. Oikeudenkäynnissä todisteita saa esittää lähtökohtaisesti vapaasti eikä niillä ole ennalta määriteltyä näyttöarvoa. Monipuolisen todistusaineiston perusteella tuomioistuin voi tehdä harkitun ja punnitun kokonaisarvion ilman, että mitään jää puuttumaan. Aineellinen totuus on kuitenkin vain jonkinlainen ihanne ja ainoastaan yksi – joskin melko keskeinen – oikeudenkäyntiä ohjaavista periaatteista. Käytännössä aineelliseen totuuteen kuitenkin yltävät lähinnä vain fiktiiviset henkilöt, kuten Sherlock Holmes ja Hercule Poirot.

Hartikainen: Näin on. Myös Neiti Marple kykenee yleensä aina lopuksi selvittämään sen, mitä asiassa todella on tapahtunut, ja lukija tai katsoja on tyytyväinen lopputulokseen. Ihannemaailmassa ihmiset ja yksilöt pääsevät aina halutessaan laillisiin oikeuksiinsa ja rikolliset joutuvat vastuuseen teoistaan. Vanha tuomareita koskeva sanonta kuuluu: ”anna minulle faktat, niin minä annan sinulle oikeutesi”. Tuomarin tehtävänä on ratkaista asia voimassa olevan lain mukaan niiden faktojen perusteella, jotka asiassa on esitetty.

Tuomarit ovat tekemisissä prosessuaalisen totuuden eli sen totuuden kanssa, joka muodostuu vain ja ainoastaan oikeudenkäynnissä esitettyjen seikkojen kautta. Oikeudenkäynneissä tuomioistuin todistusharkintansa lopputuloksena päätyy prosessuaaliseen totuuteen eli sellaiseen lopputulokseen, joka on oikeudenkäynnissä esitettyjen todisteiden ja seikkojen valossa totta. Joskus tuomarille saattaa työnsä päätteeksi jäädä vaikutelma siitä, että oikeudenkäynnissä selvitetyksi tulleet seikat eli prosessuaalinen totuus ei välttämättä vastaa sitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut.

Vanhanen: Itselläni on tuomarina ainakin rikosasioissa – seksuaali-, väkivalta- ja talousrikosten kohdalla – käynyt joitakin kertoja niin, että jokin selvitettävissä oleva olennainen asia on jäänyt epäselväksi tai saatavilla oleva tärkeä todiste hankkimatta tai jokin ehkä ratkaiseva yksityiskohta kertomatta. Tuomarin tulee oikeudenkäynnissä toki kyselemällä selvittää epäselväksi jääneitä asioita, mutta rikosasioissa tätä oikeutta on rajoitettu. Tuomari ei saa omatoimisesti ja -aloitteellisesti tällaisia epäselviä seikkoja alkaa selvittämään tai uusia todisteita hankkimaan tai kehottaa hankkimaan, jos tällaiset seikat tai todisteet voivat koitua syytetyn vahingoksi ja johtaa hänen syyllisyytensä selvittämiseen. Muutoinkin laissa säädetyt tuomarin mahdollisuudet hankkia viran puolesta lisäselvitystä tai kehottaa asianosaisia näin tekemään ovat hyvin rajalliset. Niinpä syyte voi tulla osin tai kokonaan hylätyksi, vaikka tuomarin tiedossa on, että syyllisyyttä osoittava todiste on todennäköisesti olemassa. Tällöin prosessuaalisen ja aineellisen totuuden välissä saattaa olla suureltakin tuntuva kuilu.

Hartikainen: Tällaiset puutteet voivat toki korjaantua hovioikeudessa, jos vielä käräjäoikeudessa asiassa on jäänyt jotain olennaista selvittämättä tai esittämättä. Tämä tietenkin edellyttää, että joku oikeudenkäynnin osapuolista valittaa virheelliseksi kokemastaan tuomiosta ja täydentää puutteellista todistelua hovioikeudessa. Toisinaan oikeudenkäynti kohdentuukin hovioikeudessa hieman eri seikkoihin kuin käräjäoikeudessa, kun asianosaiset saavat tiedokseen käräjäoikeuden tuomion ja esittävät uusia todisteita hovioikeudessa.

Vanhanen: Aineellinen ja prosessuaalinen totuus voivat poiketa toisistaan myös muista kuin todisteluun liittyvistä syistä. Joskus oikeudenkäynneissä niin riita- kuin rikosasioissa ja eri oikeusasteissa päädytään aineelliseen totuuden vastaiselta vaikuttaviin lopputuloksiin, koska oikeudenkäynnin osapuolet vaativat vääriä asioita tai vaatimukset perustuvat vääriin seikkoihin. Tuomarilla on velvollisuus selventää, mitä osapuolen on tarkoitus vaatia ja millä perusteella, mutta tuomarin tehtäviin ei kuulu oikeudellisten neuvojen antaminen eikä varsinaisesti ”väärän kurssin” oikaiseminenkaan.

Hartikainen: Tässä on kyse niin sanotusta aktiivisesta prosessinjohdosta, jota tuomareiden onkin syytä harjoittaa mainitsemiesi rajojen puitteissa. Tuomarin aktiivinen rooli edistää sitä, että oikeudenkäynti kohdentuu relevantteihin kysymyksiin ja oikeudenkäynnin osapuolet pääsevät laillisiin oikeuksiinsa oikeudenkäynnin päätteeksi.

Vanhanen: Toki on niin, että tuomarin roolin ja prosessinjohdon aktiivisuus riippuu paitsi käsiteltävän asian laadusta myös siitä, onko oikeudenkäynnin osapuolella lainopillista avustajaa vai ei. Yksi vaativimmista ja eniten aktiivisuutta edellyttävistä tilanteista tuomarille saattaakin olla sellainen, jossa oikeudenkäynnissä on korkean ammattitaidon omaava syyttäjä, asianomistajalla eli väitetyn rikoksen uhrilla on apunaan asianajaja tai muu lainopillinen avustaja ja jossa rikosasian syytetty on yksin edustaen itseään. Tuomarin tulee näissä tilanteissa samalla säilyttää puolueettomuutensa, kohdella osapuolia yhdenvertaisesti ja huolehtia, että rikoksesta syytetty todella ymmärtää asian ja osaa antaa oman panoksensa oikeudenkäyntiin. Aineellisen totuuden tavoitteeseen pyrkiminen tai syytetyn oikeusturva voi toki viime kädessä edellyttää, että syytetylle määrätään viran puolesta puolustaja tai lainopillinen avustaja, jollei hän muutoin kykene puolustamaan itseään.

Hartikainen: Aineelliseen totuuteen pyritään eri oikeusasioissa ja oikeusasteissa hieman eri tavalla. Myös todistustaakka eli se, kenen velvollisuutena on esittää näyttöä ratkaisun perustaksi asetettavan seikan olemassaolosta, liittyy kysymykseen. Tyypillisesti rikosasioissa on pidetty enemmän itseisarvona aidon totuuden selvittämistä siinä mielessä, että rikoksen syyksilukeminen edellyttää, ettei syytetyn syyllisyydestä jää järkevää tai varteenotettavaa epäilyä. Syytteen hylkäävä tuomioistuimen ratkaisuhan tarkoittaa, ettei syytetyn syyllisyydestä voida olla aivan varmoja. Monet edellä mainittujen fiktiivisten salapoliisienkin paljastamista rikollisista olisi voitu todellisuudessa vapauttaa syytteestä tuomioistuimessa riippuen siitä näytöstä, johon oikeudenkäynnissä lopulta vedotaan. Tässä yhteydessä on huomattava, että syytteen hylkäävä ratkaisu tarkoittaa, että syytetty on prosessuaalisen totuuden mukaan syytön siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Tuomioistuin ei varsinaisesti totea ratkaisussaan, että syytetty on syytön, vaan että asiassa jää varteenotettava epäily hänen syyllisyydestään.

Vanhanen: Kyllä, on totta, että aineellisen totuuden tavoite on korostunein rikosasioissa. Tämän periaatteen asema eri oikeusasteissa on kuitenkin mielestäni samanlainen. Erot käytännössä johtuvat lähinnä siitä, että hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa on käytössä omat seulontajärjestelmänsä, joiden mukaan ne ottavat käsittelyynsä asioita vain laissa säädetyin edellytyksin. Oikeusjärjestelmämme rakentuu siis ajatukselle, että muutoksenhakuasteessa toimivan tuomarin on siedettävä mahdollisia tai ei-ilmeisiä epäoikeudenmukaisuuksia, jotta voidaan keskittyä niihin alemman oikeusasteen ratkaisuihin, jotka vaikuttavat (enemmän) virheellisiltä tai joiden luonteen vuoksi ratkaisun oikeellisuudesta on voitava varmistua. On myös huomattava, että syyte voi tulla hylätyksi monesta eri syystä, esimerkiksi siksi, että syyllisyyden puolesta on esitetty useitakin seikkoja, mutta nämä eivät siltikään yhdessäkään vielä riitä siihen, että henkilön voitaisiin katsoa syyllistyneen rikokseen. Lain näkökulmasta syytteen hylkäämisen perusteesta riippumatta kaikki ne henkilöt, joiden syytteet on hylätty, ovat syyttömiä. Se, että syytteitä tulee tuomioistuimissa säännöllisesti eikä vain poikkeusluonteisesti hylätyiksi, on myös osoitus siitä, että oikeusjärjestelmä toimii; rikokseen syylliseksi katsomiselta tuleekin edellyttää paljon.

Hartikainen: Olen havainnut itsekin, että erityisesti yhteiskunnallisesti merkittävimmissä rikosasioissa oikeudenkäynteihin kohdistuu odotuksia siitä, että oikeudenkäynnissä selviää koko totuus laajassa kuohuntaa herättäneessä asiassa. Nämä odotukset voivat joskus olla ylimitoitettuja siihen nähden, että mistä oikeudenkäynnissä todellisuudessa on kysymys. Rikosasian oikeudenkäynnissä keskitytään kuitenkin vain sen selvittämiseen, onko syytteessä kuvattu menettely näytetty riittävällä varmuudella tapahtuneeksi. Tämän ulkopuolelle voi jäädä paljon asioita, joita oikeudenkäynnissä ei selvitetä.Muissa kuin rikosasioissa, kuten vaikkapa asunto- tai kiinteistökauppaa koskevissa riita-asioissa ja jopa lapsen huoltoa koskevissa asioissakin oikeudenkäynnin osapuolten toiminta ja valinnat oikeudenkäynnissä saattavat sanella rikosasioitakin enemmän sitä, mitä historiallisia tapahtumia halutaan selvittää ja minkälaista näyttöä näistä seikoista halutaan esittää. Tällaisissa riita-asioissa esitetään valikoituja todisteita, joilla pyritään saattamaan uskottavaksi omaa vaatimusta tukevat seikat. Tuomioistuimelle annetaan ikään kuin vain pieni rajattu ikkuna aikaisempiin tapahtumiin niiden todisteiden ja seikkojen kautta, joihin asianosaiset päättävät vedota asiassa. Lisäksi hovioikeudessa on keskeistä se, miten sinne valittava osapuoli valitsee oikeudenkäynnin kohteen eli sen, mistä seikoista hän valittaa. Muutoksenhakutuomioistuin on hyvin pitkälle sidottu näihin osapuolen valituksen rajauksiin, olivatpa ne onnistuneita tai eivät. Tämä voi johtaa yllättäviin lopputuloksiin, jotka voivat pahimmillaan näyttää ulkopuolisille epäoikeudenmukaisilta.

Vanhanen: Kyllä. Ylimmässä oikeusasteessa eli korkeimmassa oikeudessa korostuu vielä hovioikeuttakin enemmän se, kykeneekö muutoksenhakija osoittamaan todisteiden harkinnan vinoutuneeksi tai oikeudellisen harkinnan virheelliseksi. Tyypillisesti korkeimmassa oikeudessa ei enää uusia todisteita esitetä tai voida esittää, mutta tämä ei tarkoita, etteikö kirjallisessa menettelyssä todistelun kokonaisuus tai alemman tuomioistuimen ratkaisun perustelut voisi näyttäytyä toisenlaisena tai etteikö mahdollisesti suullisessa käsittelyssä henkilöiden kertomukset voisi yksityiskohdissaan vielä korkeimmassa oikeudessakin muuttua. Joskus tällaiset muutokset selittävät uutisoinnit siitä, että ylempi tai ylin oikeusaste on päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen kuin alempi oikeusaste.

Hartikainen: Luulen, että olemme nyt antaneet muillekin kuin juristikoulutuksen saaneille lukijoille jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä prosessuaalisella ja aineellisella totuudella tarkoitetaan oikeudenkäyntien yhteydessä. Ihmisten mielikuva siitä, että koko totuus selviää aina oikeudenkäynnissä ei välttämättä aina vastaa todellisuutta. Oikeudenkäynnissä päädytään prosessuaaliseen totuuteen ja siihen on lopulta tyydyttävä. Tämä oikeudenkäynnissä saavutettu totuus perustuu siihen, mitä seikkoja oikeudenkäynnissä on ylipäätään selvitetty ja mitä näyttöä asiassa on esitetty. Tämän parempaa järjestelmää totuuden löytämiseksi oikeudenkäynnissä ei ole keksitty. Voidaan varmaan kuitenkin todeta, että pyrkimys aineelliseen totuuteen on kuitenkin olennainen osa oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäyntien tulisi johtaa siihen, että niihin osallistuvat pääsevät niihin oikeuksiinsa, jotka heillä on voimassa olevan oikeuden mukaan ja tuomarin on pyrittävä kaikin käytettävissä olevin keinoin siihen, että oikeudenkäynti johtaa aidosti oikeudenmukaiseen lopputulokseen. Kuten edellä on todettu, tuomari on kuitenkin sidottu niihin todisteisiin ja seikkoihin, joihin oikeudenkäynnissä vedotaan.

Vanhanen: On myös huomattava, että aineellisen totuuden selvittämisen kannalta on rikosasioissa olennaista, että Suomessa on itsenäinen, riippumaton ja lakisidonnaisesti toimiva syyttäjälaitos sekä vastavuoroisesti ammattitaitoinen ja korkean eettisyyden omaava asianajaja- ja lakimieskunta. Toisin sanoen akkusatoriseen eli syyttämismenettelyyn perustuva rikosasioiden oikeudenmukainen käsittelytapa edellyttää, ettei hyökkäyksen ja puolustuksen välillä vallitse ainakaan olennaista epätasapainoa ammattitaidossa.

Hartikainen: Tässä tulee mieleen, että oikeastaan oikeudenkäynti on loppujen lopuksi eräänlaista tarkoin säänneltyä peliä, jossa tietyissä olosuhteissa osapuoli voi taidollaan voittaa ja taitamattomuudellaan hävitä siitä riippumatta, mikä on totta.

Vanhanen: Onneksi Suomessa syyttäjä-, asianajaja- ja muu lakimieskunta on pääasiassa erittäin ammattitaitoista ja motivoitunutta, eikä oikeudenkäynnin lopputulos ole tyypillisesti seurausta siihen osallistuvien juristien vääristä asianajovalinnoista tai oikeudellisista virheistä. Huolestuneempi tuomarina voisin olla sen sijaan siitä, että oikeudenkäynneissä osapuolet tuntuvat tavoittelevan aineellista totuutta keskittyen turhan usein voimakkaasti vain todistelukysymyksiin jättäen tapahtuneeksi näytetyn menettelyn rikosoikeudellisen arvioinnin tuomioistuimelle. Lausahdus ”tuomioistuin tuntee lain” ei tarkoita, etteikö oikeudenkäynnin osapuolen tulisi ja aina kannattaisi esittää tuomioistuimelle oma tulkintansa lain sisällöstä, jotta ratkaisun lopputulos olisi myös näiltä osin toivotunlainen oikeudenkäynnin osapuolelle.

Hartikainen: Minulle herää myös ajatus, että tulisiko tuomioistuinten tarvittaessa ratkaisuissaan ja tiedotteissaan tuoda avoimesti esille myös seikkoja, joihin ei ole oikeudenkäynnissä vedottu ja näin tehdä ratkaisunsa ymmärrettävämmäksi suuren yleisön silmissä. Mikäli ei nimenomaisesti haluta tuoda esille oikeudenkäynnin ulkopuolisia seikkoja, voitaisiin ehkä panostaa tiedotteissa sen kertomiseen, mistä oikeudenkäynnissä on ollut kysymys ja mitkä seikat ovat olleet tuomioistuimen arvioitavana. Ehkä tällä tavalla olisi mahdollista saada tuomioistuinten ratkaisuista joissain tapauksissa ymmärrettävämpiä ja sitä kautta hyväksyttävämpiä suuren yleisön silmissä. Sellaiset ratkaisut, jotka ovat voivat herättää suuressa yleisössä kirjoituksemme alussa mainittua kuohuntaa, olisi pyrittävä tunnistamaan ratkaisua annettaessa.

Vanhanen: Olet oikeassa, että tuomioistuinten tulisi aina pitää mielessä, että kenelle ratkaisuja kirjoitetaan ja avoimesti perustella ratkaisunsa. Tuomioistuinten ratkaisujen kirjoittamistavassa on monesti sekä rakenteellisesti että käytetyn kielen osalta selkeyttämisen varaa. Liian usein itselleni käy niin, että lähden kirjoittamaan ratkaisua tavalla, jonka voi täysin ymmärtää vain oikeudenkäynnin osapuoli, joka tosin on ensisijaisesti se taho, jolle ratkaisu on osoitettu. Ratkaisu olisi kuitenkin kyettävä kirjoittamaan siten, että se olisi ymmärrettävä ja toivottavasti hyväksyttävä myös ulkopuolisellekin taholle.

Hartikainen: Aineellisesta totuudesta ratkaisun perustelujen ymmärrettävyyteen. Tästä taitaa alkaa kokonaan uusi keskustelu. Nyt nautitaan kuitenkin hetki kesästä!

Vanhanen: Näin tehdään.‍

Mikä on mediatuomari?Avautuu uuteen välilehteen

‍